Tyhjyys tässä talossa,

jota joskus kutsuin kodiksi,

lattian pehmeä pumpuli

muuttui rosoiseksi kiveksi,

se lävistää ihon kivulla.

Olen täynnä tuskaa.

 

Haluaisin ottaa selvää

missä kohtaa maailma lakkasi

kierimästä,

spiraalin huipulta pohjalle

ja takaisin.

Sanoiko Jumala "kieri" 

maailma totteli hetken

kunnes sekin meni

romukoppaan.

 

Henki ei kulje sisään

minä tukehdun.

Huominen on pelottava,

pelottavampi kuin pimeys,

pelottavampi kuin yö

ja hiekka varpaiden välissä.

Keuhkot huutavat happea,

mitään ei tahtomalla saa,

hengitän savua

kunnes tukehdun.

 

Yö on täynnä kuiskauksia,

vaihdettuja suudelmia

ja kipeitä hyvästejä.

Minä en tahtoisi lähteä,

mutta sinä tahdot niin

ja minä menen.

Vaellan läpi lasinsirujen

kunnes tuntuu,

 mikään voi enää sattua.

Sinä tulet,

minuun sattuu taas,

enemmän, syvemmin,

voiko huomista olla enää

kaiken sen jälkeen?

 

Huokaus tukahtuu,

tyyny on imenyt valtameren,

kyyneleet jatkavat vierimistä

tip tap, tip tap,

poskilta huulille,

huulilta leukaan 

ja leualta tyynylle.

Tip tap, tip tap,

ehkä huominen on parempi.