Mä olen täynnä kysymyksiä. Musta tuntuu normaalille ekaa kertaa pitkään aikaan, mä hymyilen ja oon... No en tiiä. Ei ahdista, ei itketä, ei tee mieli koko ajan kuolla tai viillellä. On jopa vähän toiveikas olo.. Tää on niin outoa, en osaa tottua tähän tunteeseen ja samalla pelottaa, jatkuuko tää vai tapahtuuko taas jotain mikä saa tän romahtamaan? Mutta jotenkin en jaksaisi nyt maalailla piruja seinille vaan rentoutua ja nauttia hetkistä, jolloin on hyvä olla.

On paljon sellaista, mitä toivon ja on paljon sellaista mistä unelmoin.

On paljon sellaista, mitä pelkään ja on paljon sellaista mikä ahdistaa.

Mä pystyn tähän elämään, sillä kukaan ei oo täällä turhaan, en mäkään. Mulla on joku syy elää, mulla on ihmiset, joita rakastan ja ihmiset, jotka rakastaa mua. Koskaan ei tuu olemaan helppoa, kellään ei oo. Mutta se, että joskus saa olla onnellinen on sen arvoista. Se, että joskus saavuttaa unelman ja uskaltaa, on sen arvoista.

 

Mä hymyilen, eikä mun tarvitse feikata sitä.

Tiedättekö miten hyvälle se tuntuu?

~Perhonen~