"Elämä ei ole rauhallista, Nuuskamuikkunen sanoi ihastuneena."

Hei rakkaat.

Tarkoitus on väsäillä kiitospuhetta tässä piakkoin. Sitten kun rupesin miettimään, ketä kiittäisin ja miksi ja miten, mietin että ihan ensimmäiseksi mun on kiitettävä itseäni.

Sillä suurimman työn olen tehnyt mä ihan itse. Ei kukaan muu. Ja mä olen ihan helvetin ylpeä, että olen nyt tässä kunnossa. Että mä elän tätä elämää päivä kerrallaan.

Kiitos minulle, että hakeuduin auttavien ihmisten luo. Olen halunnut apua ja ollut avoin sille. Vaikkei se olekaan helppo myöntää, ettei jaksa tai pysty.

Ilman sitä apua mä en välttämättä olisi tässä tänään.

Niinpä, aika kiitoksien.

Kiitos M. Ensimmäinen psykologi, jolla olen koskaan käynyt. Jonka luona kävin poikkeuksetta joka kerta itkemässä kuin vesiputous. M sanoi mulle ne sanat, joita en koskaan unohda "Ei se ihme ole, että vähän ahdistaa". Hän ymmärsi, hän sanoi, että on okei olla ahdistunut. Että mun ei tarvitse kestää. Mun ei tarvitse sinnitellä yksin. 

Kiitos kaikki työntekijät nuorisopolin ensiavussa, eli siellä, missä nuoret ohjataan eteenpäin. Siellä mulla oli pitkästä aikaa turvallinen olo ja sellainen olo, että tämä etenee. Että mut otetaan vakavasti ja mua halutaan auttaa pitkällä tähtäimellä. Kiireinen koulupsykologi teki parhaansa, mutta ei resurssit riittäneet. 

Nuorisopsykiatrian päiväpoli. Kiitos S, mun omahoitaja, joka johdatti mut puhumisen maailmaan kirjoituksen kautta. Kiitos kun kyseenalaistit mun mieleen pinttyneitä asioita, vaikka suutuinkin siitä. Kiitos nuorisopolin sosiaalisesti arkojen ryhmä, jossa huomasin, etten mä niin arka olekaan. Että mähän oikeastaan tulenkin tosi hyvin juttuun ihmisten kanssa. 

Kiitos R, mun nykyinen terapeutti, että sain tulla puhumaan. Että otit ne sirut, pienet muruset ja aloit hiljalleen katsoa mun kanssa yhdessä, mihin kohtaan ne mussa oikein kiinnittyy. Mulla on kokonaisempi olo.

Kiitos lääkärit. Kiitos siitä, ettette ole koskaan kohdelleet mua alentuvasti vaan aina ottaneet tosissanne. Erityiskiitos nuorisopolin omalääkärile, jonka kanssa on kiva jutella vaikka ihan vaan niitänäitä.

Kiitos äiti ja isä. Vaikka mulla on ollut ristiriitoja esimerkiksi äidin kanssa ja on yhä, niin ei se vähennä rakkautta. Äiti kuskasi mua terapiaan, ryhmään ja psykologille. Äiti piti musta kiinni kun pelkäsin mennä nukkumaan painajaisten takia. Äiti näki mun arvet, eikä tehnyt niistä numeroa, vaan kuunteli. Äiti halasi mua kun mä itkin. Ja yhä vieläkin mä haluan mennä äidin luo ja halata. Käpertyä sen viereen piiloon kaikkea ikävää.

Isä. Mä pelkäsin ihan hirveästi sitä, mitä mieltä iskä olisi mun psykologikäynneistä ja kaikesta muusta. Iskä otti sen paremmin kuin kukaan muu. Ja mä rakastan iskää ihan hirveästi. Se on mun kallio. Tuki ja turva. Järjen äänikin välillä.

Kiitos ystävät. Menneet, nykyiset ja tulevat. Ystävyyssuhteet opettavat niin paljon kaikenlaista. Lopulta ne, joiden on tarkoitus jäädä, jäävät ja loput olivat vain läpikulkumatkalla.

Kaikkein erityisimpiä ovat ne hetket, kun joku yllättää sut. Olen oppinut niin paljon mun ystävistä viime aikoina. Ja saanut uusia.

Se on aivan mahtava tunne kun voi puhua kaikesta. Sanoa juuri sen, mitä ajattelee. Nauraa ja itkeä. Ja mä olen niin onnekas, että mulla on monta ystävää, jotka ovat niitä aitoja ystäviä joiden lähellä on hyvä ja helppo olla.

Olette rakkaita.

Kiitos mun työharjoittelupaikka ja työkaverit. Siitä tulee vedenjakaja mun elämässä. Mä tunnen sen. Aika ennen ja jälkeen. 

Kiitos blogini lukijat, kommentoijat ja blogiystävät. Kiitos tämä blogi, kiitos Vuodatus, että saan kirjoittaa.

Ihanaa, että joku lukee näitä ja jopa kommentoi.

Se on enemmän kuin osasin koskaan toivoa.

 

Rakkaudella, 

Perhonen