Tervehdys taas sinulle, rakas lukijani.

Piti mennä nukkumaan hyvissä ajoin tänään, mutta jotenkin eksyin taas tänne blogiin.. Iltaisin on aina eniten kirjoitettavaa. Ensimmäinen koukuttava tekijä olivat uuden lukijani -Rossun kommentit. Ihan näin kirjoituksessa ISO KIITOS sinulle. Laittaisitko blogiosoitettasi minulle, jotta pääsisin vastavierailulle blogiisi? Ja jatka ihmeessä kommentointia ja lukemista.

Mitä minulle kuuluu nyt?

Ranteessani on yhä kolme viiltelyrantua. Ne ovat nyt olleet pidemmän aikaa kuin ensimmäiset, jotka tein. Haluanko, että ne jäävät ainiaaksi? Ehkäpä. Ehkä silloin muistaisin vanhempana arvostaa sitä, että olisin onnellinen.

Keskiviikkona on aika psykiatriselle. Pelottaa. Jännittää. Kuten olen jo aiemmin teille kertonut. Nyt tuntuu kyllä hyvällekin. Isä tietää. On siinä mun tukena. En ees tajunnut, miten paljon se merkitsee mulle ennen kuin nyt. Tiedän, että se on ja pysyy.

Ei kaikki kuitenkaan ole hyvin.

Mun ystävällä on taas niitä ajatuksia, että hän olisi ruma ja läski. Oikeasti hän on siis todella kaunis ihminen. Sisältä ja ulkoa. Sellainen... En osaa edes kuvailla. Kaunis. Ei sekään ole riittävä sana, mutta en löydä parempaakaan. Tämä ystävä on mun tukipilari ja tuntuu, etten osaa auttaa häntä tarpeeksi. En osaa kuvata sitä, kuinka kaunis hän on. En osaa sanoa, kuinka väärässä hän on itsensä suhteen. Ja siitä päästään siihen, miten vihainen olen ihmisille, jotka ovat tämän kuvan hänen päähänsä istuttaneet. Silkkaa valhetta.

Isä juo. Viikonloppuna maistui taas. Johan taukoa olikin muutama viikonloppu, ettei ihan niin paljon. Nyt juotiin sammallus/sammumispisteeseen. Se sattuu. Sattuu nähdä, mitä oma isä tekee itselleen. Sillä on diabetes. Ihan mikä tahansa niistä kulauksista saattaa olla se viimeinen.

Ruoka ahdistaa. Syön todella epäsäännöllisesti ja välillä kun syön normaalisti, rintaani alkaa puristaa ja minua oksettaa. Haluan ruuan ulos. Se ei saa jäädä minuun.

Muuten menee ihan okei. Kevät auttaa aina. On parempi olo, kun tietää että koulu loppuu pian ja auringon valoakin on paljon enemmän.

Tyhjyys on silti minussa. Sitä on vain niin vaikea kuvailla, kun ei tiedä, mistä se nyt sitten tulee. Kuin sisälläni kumisisi. Olisin tyhjä, kaikuva huone, jonka joku on hylännyt. Jonka kaikki ovat jättäneet yksin.

Tyhjyys.

Se on kaikkein konkreettisinta kun ihmisiä on paljon ympärillä kuten koulussa. Siellä huomaan kaikkien selviten, miten yksin olen. Kuin olisin näkymätön, omassa kuplassani. Ihmiset puhuvat ja nauravat. Minä olen poissa.

Uusi viikko.

Kuin elämä olisi päivien laskemista siihen, kunnes päivät loppuvat kesken.

~Perhonen~