"Ku ei totuus kestä valoa, ei sun sydämeen voi kajota. Ku on tarpeeks satutettu kerran, ei siihen lähe uusiks, tahtomattaan rakentaa sisällensä muurin. Mä en tiedä miks tai mitä sä oikein pelkäät, tai saisinks mä ikinä siitä selvää, sun silmist näkyy kyyneleet joita sä et vuodata, kangastukset muistoist joit et osaa kuopata.

Silti pahin pelko että yksin jää täällä, yksinäisyys turrutetaan synnillä täällä, pelko että yksiöihin yksinään jäädään."

Mä sain helvetillisen paniikki- ja ahdistuskohtauksen, lauantai-sunnuntai välisenä yönä ja taas olin niin lähellä, niin lähellä. Jäin yksin. Ihan yksin. Itkin keskellä katua, kukaan ei auttanut. Mä oikeasti pelkäsin, että nyt mä kuolen. Ja sitten toivoin, että kuolen. Että se olis ohi ja kaikki loppuis.

Nytkin rintaa puristaa ja itkettää. Miksi tää menee tähän taas? Mä pelkään tulevaisuutta niin helvetisti, se pelottaa enemmän kuin mikään muu. Mua pelottaa, että jään ihan yksin. Mua pelottaa, etten mä saa tukea mistään. Mua pelottaa, ettei musta koskaan tule mitään. Ettei musta koskaan tule tän parempaa.

Tässä elämä on. Tässä on kaikki, mitä on ollut ja tulee olemaan. 

Ja mä en pidä tästä. 

Sain tänäänkin ahdistuskohtauksen junassa. Katsoin raitetia, mietin miltä tuntuisi hetki ennen kuin juna ajaa sun yli. Mietin, kuolisinko todella siihen, koska en mä haluaisi jäädä kitumaan. Sitten kyyneleet alkoivat valua vuolaana ja käänsin pakonomaisesti pääni. Ahdisti niin paljon että alkoi oksettaa. Hengitin ja selasin facebookia ja sain sen menemään ohi. Onneksi. Silloin yöllä se ei meinannut loppua millään.

Nyt olen kotona, onneksi täällä on siistiä, sain ruuan tehtyä ja nyt palaa muutamia kynttilöitä. Ystävä tulee töiden jälkeen käymään.

Kyllä mä selviän.

Mun on pakko.