Epävarmuus. Jatkuva, jäytävä tunne mun sisällä. 

Parisuhteessa tuntuu, että se syö kaiken perustaa. Kun mä tiedän, että se on mun pään sisällä. Se on mun ongelma. Koska ei se ole toisen ihmisen tehtävä koko ajan vakuuttaa, että ei ole hätää. Turhaan olet epävarma. Kun mun on itse löydettävä se varmuus. Luottamus, että tää kestää.

Mutta kun ei sitä voi tietää. Mä haluan elämässäni hallita epävarmuutta. Ja ihmissuhteissa se epävarmuus on aina olemassa. Koska asiat eivät riipu vain minusta. Eivätkä ne riipu vain hänestä. Ne riippuvat monista eri asioista. Minusta, hänestä, menneestä, nykyisestä, sanoista, teoista, olosuhteista, ajoituksesta. Liian monta liikkuvaa osaa. Liikaa epävarmuutta.

Mua pelottaa. Tuntuu että olen kauhuissani. Koska mä en ole koskaan osannut edes kuvitella, että oikeasti ja aidosti haluaisin muuttaa jonkun kanssa yhteen. Mennä kihloihin. Olla jonkun vaimo. Saada lapsia. Olla äiti. Ja yhtäkkiä, oikean ihmisen kanssa mä haluan sen kaiken.

Se tuntuu oikealta. 

Mutta kun jotain toivoo oikein kovasti, kun on mahdollisuus saada kaikki, on myös mahdollisuus menettää kaikki. On mahdollisuus, että sattuu. Sattuu ihan hirveästi. 

Ja kipua mä pelkään.

Mä pelkään hajoavani.

Mä pelkään horjuvani.

Jos sä et olekaan enää siinä. Jos sä et pidä mua sylissä. Jos en voi ottaa susta tukea enää. Jos sä et enää halua halata mun palasia kokoon.

Mitä jos sä et halua asua mun kanssa? Mitä jos sä et haluakaan musta vaimoa? Mitä jos sä et nää tulevaisuutta mun kanssa?

Mitä jos kaikki loppuu vain yhtenä päivänä yhtä nopeasti kuin alkoikin?

Yksi henkäys ja sä olet mennyt.

 

 

Mä tiedän senkin, ettei jossittelu auta. Pitää elää hetkessä. Ja niin mä elänkin. Välillä vaan tuntuu, että hukun mun ajatuksiin. Se jokin mun sisällä nostaa päätään ja inttää, että en mä saa olla onnellinen. Mä en ole ansainnut sitä. Mä en ole riittävä. Kukaan ei koskaan voi rakastaa mua. Ei tälläisenä. Ei minuna. Mun on oltava joku muu. Ehkä sitten.

Koska mä olen sekava, sotkuinen, vaikea, läski, itsekeskeinen, huora, ruma ja riittämätön.

Niin se ääni sanoo. Ja se on niin tuttu menneiltä ajoilta, että hetken mä uskon. Niinhän se on. Niin se on aina ollut. Ja tulee olemaan.

Mutta kun en mä ole noita asioita. Ehkä sekava joskus. Ja elämähän on aina vähän sotkuista ja vaikeaa. Mä olen enemmän.

Mä olen kiltti, välittävä, avoin, hassu, lämmin, hellä, huomaavainen, positiivinen, haaveilija, älykäs ja joskus jopa ihan kaunis. Ainakin silmistä. Ne on kivat.

Ja mun on riitettävä näin. Koska tässä olen minä.

Tälläinen minä olen.

Ja jos se ei riitä, en voi asialle mitään.

Parhaani yritän.

 

 

Olipa helpottavaa kirjoittaa asioita auki. Olette rakkaita.

Mä yritän luottaa siihen, että asiat menee niin kuin ne on tarkoitettu. Mä yritän luottaa siihen, että ne epävarmuudet mun päässä hälvenee vielä enemmän. Koska mä olen kulkenut pitkän matkan tähän pisteeseen ja vaikka matkaa vielä onkin niin ei se haittaa. Mä pääsen perille. Koska mä pystyn siihen. Koska mä olen vahva.

Koska mä tahdon elää ja löytää sen oman polun.

Oli se sitten kuinka sotkuinen ja sekava tahansa.

 

Rakkaudella, 

Perhonen