Muhun sä voit luottaa, mä olen erilainen. Usko mua, mä en satuta sua niinkuin ne kaikki muut. Mä en puhu susta paskaa. Mä oon tässä, kun tarviit mua. Rakastan sua.

Sun ei pitäisi valehdella. Ei pitäisi käyttää sanoja, joita ei tunne. Joita ei ymmärrä. Et sä osaa rakastaa. Ei se ole sun syy, kaikkea paskaa ja herkkä ei saa olla, tunteet on heikkoutta. Mutta miksi mun tarvitsisi katsoa sitä?

Mä vaan itken. Itken ja itken.

Ei mua oikeastaan ahdista. Väsyttää vaan. Mietin kaikkia asioita mun päässä, pyöritän ja pyöritän. Mä oon ollu kaks kuukautta viiltelemättä.

Kaks helvetin pitkää kuukautta.

Edelliset jäljet on vielä. Reidessä, jalassa....

Mä ajattelen sitä. Himoitsen verta, vaikka se pelottaa. Pelottaa että viillän liian syvälle. Tai että joku huomaa. 

Hävettää.

Mutta mä kaipaan sitä. Se vie kaiken hetkeksi pois, voit tuntea kivun, veren, sydämen sykkeen... Kaikki on sun hyppysissä.

Ei olisi ikinä pitänyt aloittaa. 

Ei olisi ikinä pitänyt kokeilla.

Tää on niin turhaa.

Niin turhaa.

Mä olen vahva. Mä päihitän tän.

Paskaa, paskaa, paskaa, pelkkää paskaa.

Paskaan turtuu.

Paskaan hukkuu.