Hei rakkaat.

Pitkästä aikaa.

Mä olen miettinyt paljon tätä matkaa, jonka olen kulkenut. Siitä niin kamalan nuoresta tytöstä, epävarmasta, sairaasta, ahdistuneesta ja pelokkaasta tytöstä, joka seisoi kolmetoistavuotiaana sillalla valmiina päättämään elämänsä. Se on pohjamuta. Pohjakosketus. Muistan miltä tuntui silloin. En tunnista sitä tyttöä enää itsessäni. 

En mä vieläkään ole itsevarma, terve, kovinkaan vanha tai muuta. Mutta mä olen kasvanut niin paljon, kehittynyt, mennyt eteenpäin. Mitä kaikkea multa olisikaan jäänyt näkemättä! Kaikki ei ole ollut hyvää. Ei todellakaan.

Mutta pienet ilot. Onnellisuus. Eikö jokainen ansaitse kokea sitä edes pienesti?

Hmm. Oikeastaan ei ole muuta kirjoitettavaa nyt.

Hymyilen.

"There´s gotta be hope for everyone, right?"

Rakkaudella,

Perhonen