Yrität syödä vähän, mutta sulla ei ole nälkä. Vatsasi kurnii muttet vain voi syödä. Pyörittelet silmiäsi. Ruokahalun menetys, jatkuva sydämen hakkaus, unettomuus, typerä virne, perhoset vatsassa...

Makaat sängyssä ja suljet silmäsi. Muistelet joka hetkeä ja hymyilet. Kyynel karkaa silmäkulmasta ja rutistat itseäsi hymyillen. 

Odotat sydän hakaten viestiä ja kun se viimein tulee, hypit innosta, muttet ihan heti vastaa, ettei näyttäisi siltä, että olet tuijottanut puhelinta koko päivän odottaen.

Onko tämä... Onko tämä sitä, miltä musta tuntuu, mietit ja hykertelet itseksesi. Kyllä se taitaa olla.

Ja uppoat syvemmälle, syvemmälle, vaaleanpunaiseen hattarapilveen.

Hei rakkaat.

Tämä todella koettelee kaikkia mun epämukavuusalueita. Kärsivällisyyttä, mieskammoa, ennakkoluuloja, menneisyyden mörköjä, jännitystä, tulevaisuuden pelkoa, epävarmuutta... Ja silti, mikään ei ole koskaan saanut mua näin sekaisin. Näin onnelliseksi.

Mä en oikeasti voi syödä. Multa ei mene ikinä, koskaan ruokahalu, koska syöminen on mukavaa ja ruoka hyvää. Ja tässä mä olen. 

Hymyilen kuin idiootti.

Pelkään vielä enemmän. Pelkään, että mä putoan myös korkeammalta kuin koskaan. Mutta jos edes hetken saa olla näin onnesta sekaisin, eikö se ole sen arvoista? Lisäksi luotan siihen, että mulla on ihmisiä ottamassa kiinni jos käy huonosti.

Ja jos ei koskaan laita sydäntä täysillä peliin, ei voi myöskään koskaan voittaa.

 

Rakkaudella,

Perhonen