"Lihavan ahmimishäiriö (englanniksi binge eating disorder eli BED) muistuttaa bulimiaa (ks. «Ahmimishäiriö (bulimia)»1), mutta siinä ei esiinny oksennuksia tai uloste- ja nesteenpoistolääkkeiden käyttöä.

Lihavien ahmimishäiriön perussyytä ei tiedetä, mutta siitä kärsivillä todetaan tavallista enemmän myös muita psyykkisiä oireita. Näitä ovat yleinen alakulo ja masentuneisuus, ahdistuneisuus, mielialan aaltoilu ja psyykkinen haavoittuvuus."

Hei rakkaat.

Tuli mieleen kommentista, etten ole blogissa muistaakseni kirjoittanut BED:istä eli syömishäiriöstä, jota sairastan. Siihen liittyy ahmimiskohtauksia. Massiivisia ahmimiskohtauksia. Voin vetää sipsipussin, karkkipussin, vähän kastiketta, perunaa, sokeria, keksejä, ihan mitä vaan. Kunnes mulla on niin paha olo, etten jaksa liikkua.

Aikasemmin en oksentanut tai ottanut ulostuslääkettä. Sitten aloin tehdä sitä. Tauti muuttui bulimiaksi. Sitten lopetin sen paskan.

BED jäi. Yhä mulle olis tärkeää syödä tasaisesti. Ettei se iske. Koska nälkä pahentaa aina sitä kohtausta.

BED ei välttämättä liity sairaalloiseen määrään ruokaa. Se ilmenee myös tunnesyömisenä. Syön suruun, syön iloon, syön vihaisuuteen, syön juhlissa, syön, syön, syön. Kaikki syöminen on oikeutettua.

Mä myös salailen syömistä. Häpeän mennä kassalle sipsipussin kanssa. Tai hakemaan lisää ruokaa saman päivän aikana. "Mitä nää ihmiset täällä kaupassa ajattelee musta". 

Totuus on kumminkin se, etten oikeasti usko, että ketään kiinnostaa. Tai jos kiinnostaa niin on kyllä köyhä elämä.

Nyt on mennyt oikeasti hyvin. En ole saanut kohtauksia. Se aina helpottaa tosi paljon. Tuo itsevarmuutta. 

Koska ne päivät, jolloin olen ahminut, ovat arvatenkin täynnä itseinhoa ja -halveksuntaa.

Suuri kunnia tästä menee ehdottomasti mun työympäristölle, jossa ihmiset aidosti oikeasti välittää.  Mun pomo muistuttaa että syö ja muista juoda vettä. Mun toinen työkaveri muistuttaa, että pidän sen ruokatauon ja syön. 

Mun on pitänyt kirjoittaa mun työpaikasta tänne. Tai siis työharjoittelupaikasta. 

Se on aivan mahtava. Mulla on parempi olo kuin aikoihin. Voisin vaan itkeä onnesta. En todellakaan haluaisi mennä takaisin kouluun enää. Tuolla mun on hyvä olla.

Ne ihmiset on ihan uskomattomia. Asiakkaat ja työkaverit. 

Mä olen saanut semmoisen käsityksen, että jokainen niistä on kokenut elämässään vaikka mitä ja silti. Silti ne on niin uskomattoman ihania, ainutlaatuisia ja positiivisia ihmisiä. Silti ne jaksaa hymyillä ja auttaa. 

Taidan olla samaa mieltä siitä, että ihmiset, joita elämä koettelee, voi hioutua kauneimmiksi ja ainutlaatuisimmiksi timanteiksi. On niin suuri kunnia ja ilo olla töissä sellaisten ihmisten kanssa.

Nyt eksyin aiheesta. No jaa, se taitaa olla semmoinen tapa..

Multa muuten pyydettiin postausta niistä ihmisistä, jotka on auttaneet mua matkalla eteenpäin. Vähän kuin kiitospuhetta. Ehkä mä alan työstää sitä seuraavaksi.

Olette rakkaita.

Jättäkää kommenttia, niin tiedän että kävitte täällä.

Rakkaudella, Perhonen