Unimaailmassa sinä olet siinä. Vain sinä ja minä, huumautuneina toisistamme. Katsot silmiini aivan kuin elokuvissa ja kerrot rehellisesti, että mielestäsi olen kaunis. Että olen se tyttö, jonka kanssa haluat olla. Emme koskaan sano koskaan. Ei toiselle voi luvata ikuisuutta, ei näin nuorena.

Makaamme niityllä katsoen toisiamme silmiin ja kätemme kietoutuvat yhteen. Unimaailmassa olemme kevyitä, vailla murheita. Vailla kaupungin humalaisten huutoa ja liian kirkkaita valoja. Sinun kätesi on lämmin omaani vasten ja tunnen hengityksesi silmäluomillani kuin perhosen siipien kosketuksen.

Todellisuus on niin kaukainen, kuin painajainen. En halua herätä. Ei nyt. Tämä hetki on täydellinen.

Äkkiä avaan silmäni. Olet haalistunut kuva, katoat maisemaan varjojen kasvaessa. Hymysi piirtyy verkkokalvoilleni. Älä mene vielä, jää tänne. Tule todelliseen maailmaan kanssani. Sinä jatkat hymyäsi ja se muuttuu surumielisemmäksi aina kun aurinko liikahtaa taivaalla kohti päivän loppua. Et sinä halua herätä kanssani painajaiseen. Minä ymmärrän. Todellisessa maailmassa sinä et ole totta. En tule koskaan löytämään sinua.

Parempi niin. Olet niin kaunis, niin rakas ja niin minun. Voisit särkyä tänne valojen viidakkoon. Pudota pilvenpiirtäjältä rujoon asvalttiin.

 

 

Hei rakkaat. 

Aina aika ajoin käyn lukemassa omia kirjoituksiani vuosien takaa. Yllä on päivitys, jonka kirjoitin neljä vuotta sitten näihin samoihin aikoihin. 

Siitä tuntuu olevan ikuisuus, mutta kun luen kirjoituksia uudelleen, pääsen samaan tunnelmaan. Muistan, mitä olen silloin miettinyt ja tuntenut. Mistä kirjoitukset kertovat.

Mä uskoin, etten mä tule koskaan seurustelemaan. Mä en uskonut, että mua varten olisi ketään.

Tosin noihin aikoihin en uskonut eläväni ylipäätään niin pitkään, että voisin saada perheen, rakastua, mennä naimisiin tai elää. Vanheta. Koska mun oli tarkoitus kuolla.

Kun oli 13.

Ja kaikki sen jälkeen oli jatkoaikaa. Nyt mä olen 20. Seitsemän vuoden jatkoaika on osoittanut sen, että ehkä mä kuulun tähän elämään. 

Itkettää miettiä omia ajatuksia. Kun olin jatkoajalla, jota nyt kutsun elämäksi. Mä olen ansainnut elää. Mun kuuluu olla täällä. Mutta aiemmin aina synttäreinä, jouluna... Mä mietin, miten mun kuuluisi olla hautausmaalla. Tai siis mun ruumiin kuuluisi olla siellä. Sitä en tiedä, mitä mun sielulle olisi tapahtunut. Nyt uskon, että synnymme uudelleen.

Mä aina kuvittelin, miten vanhempien, ystävien ja sukulaisten tuska olisi helpottanut ajan kuluessa. Miten he olisivat pikkuhiljaa unohtaneet mut ja jatkaneet elämäänsä. Koska sitä mä heille toivoin.

Nyt kun miettii niin onhan se rankkaa. Toivoa joka ikinen ilta, ettei aamulla tarvitsisi herätä enää. Että voisi vain nukkua. Että voisi päästää irti.

Viillellä, oksentaa, ahdistella. Saada paniikkikohtauksia. Itkeä. Mennä kuoreensa.

Pahinta on se, kun ei tunne enää mitään. 

Mun oli pakko viillellä, että tuntisin edes jotain. Hetken. 

Tuntui että mä hallitsen silloin mun elämää ja ajatuksia.

Mä en ole viillellyt kohta neljään kuukauteen.

Päivä kerrallaan. Pikku hiljaa.

Mä pystyn tähän.

 

 

En nyt tiedä, onko tänään enempää kirjoitettavaa.

Olette rakkaita.

~Perhonen~