Mä vihaan tätä masennusta.
Eilen iski laskuhumalan angsti. Halusin saksia iholleni. Kaipasin niitä. Halusin itkeä. Vain itkeä. Ja ihmisiä ympärillä. Ahdistus.
Haluan että tää loppuu. Tän aamun krapula ei todellakaan auta. Musta alkaa vakavasti tuntua siltä, ettei humala ja masennus sovi yhteen. Ollenkaan.
Närästää. Kuin paha olo tulisi ulos.

Mä pääsen sinne psykiatriselle vasta syksyllä luultavasti. Koko kesä ilman tukea ja apua. Mä en jaksa. Mitä jos mä hajoan? Menen rikki?
Eniten pelkään, että ihastun. En mä saa enää ihastua. En halua särkeä itseäni taas kerran jonkun arvottoman paskan vuoksi.

Antakaa anteeksi. Kaipa tää menee ohi. En tiedä.
Tai sitten mä vaan palan loppuun. Palan tuhkaksi katuviemäriin.
Niin ettei mua enää ole.

~Perhonen~