Sekasin on Ylen kamppanja, jonka tarkotuksena on vähentää mielenterveysongelmista kärsivien häpeää omaa sairauttaa/sairauksiaan kohtaan. 
Jätetään hölmöt ennakkoluulot historiaan ja puhutaan asioista avoimesti!
 
sad, quote, and depressed -kuva
 
Oon ollut sekasin. Ja olen kai yhä edelleenkin.
Ja myös ylpeä siitä. Sillä jos en olisi käynyt kaikkea läpi, en olisi nyt juuri minä. En juuri tälläinen. Blogin lukijoillehan tarina on jotakuinkin tuttu, sillä olen paljon kertonut asioista juuri niin kuin ne ovat. Tässä nyt kuitenkin hyvän asian puolesta mun tarina.
 
Kaikki alkoi oikeastaan päiväkodissa. Vaihdoin päiväkotia kiusaamisen vuoksi. Olin silloin muistaakseni vasta neljä tai viisi. Uudessa päiväkodissa tilanne ei ollut juuri parempi, sieltä löytyi uudet kiusaajat. 
 
En nyt mitenkään kovin tarkasti tähän raportoi, tulee muuten liian pitkä kirjoitus, mutta alussa kiusaaminen oli fyysisempää. Tönimistä, tavaroiden rikkomista.. Sitten se muuttui näkymättömämmäksi. Haukkumista, ulkopuolelle jättämistä. Ihan kamalia sanoja. Se oli valtavan julmaa. Yläaste oli pahin. Se oli helvetti maan päällä. Kiusaamista oli koulussa, netissä, puhelimessa, kaupungilla... Tuli hirveä sosiaalisten tilanteiden pelko. Ahdistus. Tuntui, etten mä saa liikkua kuten muut ihmiset julkisilla paikoilla. Mun pitää mennä omaan huoneeseen ja tehdä maaimalle palvelus, pysyä poissa.
 
Masennukseen mä sairastuin 13 vuotiaana. Silloin oli itsetuhoisia ajatuksia. Ja junapäivä. Kaikki oli vähän sumeaa silloin. Meinasin mennä junan alle. 
Ensimmäisen kerran puhuin ajatuksistani muille rippikoulussa. Siellä oli aivan ihana nuoriso-ohjaaja tmv. jolle oli jotenkin helppo puhua. Tuntui, että se auttoi. Vaikka ihan vain hetkeksi.
 
black, depression, and noir -kuva
 
Sosiaaliset tilanteet olivat kamalia. En mä kaupassa voinut mennä puhumaan myyjälle. Hissit, junat, bussit, kaupat, tapahtumat... Ahdistusta, ahdistusta, ahdistusta. Valtavasti pelkoa.
 
Miehet olivat pahimpia. Niille mä en osannut puhua sanaakaan. Samaan hissiin ei voinut mennä. 
 
Muistan kun sain ensimmäisen miespuolisen ystävän. Meni paljon aikaa että vain kirjoiteltiin. Sitten soitettiin Skypessä, puhelussa oli mun paras ystävä samaan aikaan. Mä en saanut sanottua edes moi. En mitenkään. 
 
Sydän hakkasi, sanat juuttui kurkkuun.
 
Sitten sain jotenkin puhuttua siinä. Ja mä muistan miten tää miespuolinen ystävä oli ihana. Sanoi, että ei mitään hätää. Kaikki miehet eivät ole samanlaisia. Ihan omaan tahtiin.
 
Sovittiin sitten, että tavataan. Ja sinä aikana, ennen tapaamista, sen aikana ja sen jälkeen sain yhteensä 6 paniikkikohtausta. Mutta mä selvisin. 
 
 
sad, depressed, and drowning -kuva
 
 
Paniikkikohtaukset eivät ole muuten laisinkaan mukavia. Muistan, miten sain ensimmäisen. Oltiin äidin kanssa saunassa ja yhtäkkiä se tuli. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa, henki ei kulkenut. Tuntui, että tukehtuu siihen paikkaan.
Toisen paniikkikohtauksen jälkeen mä menin koulupsykologille.
 
Silloin olin lukion ekalla luokalla ja olin ehtinyt sairastaa masennusta jo monta vuotta. Vaikka en mä silloin sitä masennukseksi osannut tunnistaakaan. 
 
Koulupsykologilla kävin vuoden verran, n. kerran kuussa. Tuntui helpottavalle puhua. Mä itkin joka kerta. Itkin niin, ettei siitä meinannut tulla loppua. Oli valtavan paha olla. Kaikki tunteet ja ajatukset olivat mun päässä kuin iso, musta möykky. En saanut mistään kiinni. Kaikki päivät olivat pimeitä ja ahdistavia. Surullisia, pelottavia. Sellainen mun maailmasta oli tullut.
 
Musta. Kylmä. Pelottava. Ahdistava.
 
Mulla oli myös ahmimiskohtauksia. Taudin nimi on BED. Vähän niin kuin bulimia, mutta ahmittua ruokaa ei oksenneta. Sen seurauksena lihoin entisestään, mikä taas ahdisti vähän lisää.
 
En muista tarkalleen, koska aloin viillellä. Mutta siinä sekin mukana tuli. Kaiken paskan päälle. Se oli ainoa keino tuntea jotain. Tuntea olevansa elossa. Kukaan, joka ei ole viillellyt, ei voi ymmärtää. Mutta aina voi yrittää. Tiesin, että se oli typerää. Tiesin, että se oli väärin. Mutta siihen jäin koukkuun. Se oli mun turvaköysi.
 
Kun tuntui, ettei koulupsykologi riitä, menin terveyskeskuslääkärille. Sanoin, miten asiat on. Onneksi hän ymmärsi ja laittoi mulle lähetteen Sihtiin. Siellä kävin muutamia kertoja arviointikäynneillä. Oikein ihania ja mukavia ihmisiä. Tuntui, että kyllä tästä jotain tulee. Ainakin on ihmisiä, joille puhua.
 
Mä pääsin sitten nuorisopsykiatrialle juttelemaan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Tapaamisia oli kerran viikossa. Sitä jatkui vuoden ajan. Lisäksi mut laitettiin sosiaalisesti arkojen ryhmään, mikä oli muuten aivan mahtava ja ihana kokemus mukavien ja samanhenkisten ihmisten kanssa.
 
Sieltä sain lähetteen psykoterapiaan. Kävin kolme vuotta ja tämän vuoden alussa se loppui.
 
 
ian somerhalder, quote, and love him -kuva
 
Terapian loppumisen jälkeen kirjoitin Facebookiin:
 
"Huhhuh. Enpä olisi uskonut, millaisen matkan aloitin viisi vuotta sitten kun menin ensimmäisen kerran koulupsykologille. Tänään päättyi kolmen vuoden rupeama psykoterapiaa. Olo on samalla tyhjä ja täysi. Surullinen ja iloinen. 
Masennus on vaikea sairaus. Se syö sun elämän. Se vie kaiken valon. Se imee koko maailman tyhjäksi. Pimeäksi. Pelottavaksi. Mua pelotti ylipäätään puhua siitä kenellekään. Osa tietää ja osa ei. Ihmisten reaktiot ovat yllättäneet mut. Pelkäsin, että mut leimataan hulluksi. Mutta ei. Mä olen saanut ihan valtavasti tukea. Rakkautta. Voimaa. Kiitos siitä ihan kaikille. Kyllä te tiedätte. <3
Terapian aikana mä pääsin elämään kiinni uudelleen. Se on mahtavaa. Kun maailmassa näkyy värit, nauru, ilo ja onni. Kun hymyilee ensimmäistä kertaa oikeasti pitkään aikaan. 
Vaikka onhan se rankkaa myllätä koko pää. Kaikki ajatukset, muistot ja tunteet. Mutta niin palkitsevaa. 
Matka jatkuu. Pienin askelin. Valtavan paljon vahvempana. <3
"Tämän päivän kaunis matka voi alkaa vain jos opit päästämään irti eilisestä.""
 
 
Ja siinähän se melkein on. Kaiken summaus.
 
Mä en häpeä mun arpia. Mä en häpeä mun menneisyyttä. Mä en häpeä sitä, että mulla on ollut paha olla.
Enkä mä pyydä sitä anteeksi.
 
Mä haluan kiittää kaikkia matkalla mukana kulkeneita ja auttaneita. Ja kiittää siitä, että kaiken huolen ja murheenkin jälkeen mulle on riittänyt niin valtavasti rakkautta.
 
Ja sulle, joka painit näiden asioiden kanssa: Sä et ole yksin.
 
Kukaan ei ole yksin. Ja apua on saatavilla. Okei, se on perseestä, että sun pitää itse sitä hakea. Sillä joskus voimat ei vaan riitä. Mutta pinnistä. Sä pystyt siihen. Etsi turvaverkko ja hyppää siihen. Anna ihmisten auttaa. Puhuminen auttaa. Se oikeasti auttaa. Kun avaa suunsa. Ihan vaan vaikka pikkuhiljaa.
 
Vaikkei se aina tunnu siltä. Itse mietin monesti, että onko tässä mitään järkeä. Jauhaa omia asioita ees taas. Ees taas. Mutta jossain siinä matkalla mä aloin oivaltaa asioita.
 
Tunnistaa tunteita ja asioita, jotka olivat aiemmin pelkkiä möykkyjä. Joista ei saanut kiinni.
 
Sekin auttaa, että jos puhuminen ei suju, etsii muun tavan. Itse puhuin kirjoitusteni välityksellä. Psykologille sekä sairaanhoitajalle. Siitä se sitten lähti. Ei ole pakko osata puhua. Sen oppii siinä. Sen verran, että apua tarvitsisin. Kyllä se siitä luonnistuu, ajan myötä. 
 
Nykyään mulla on ihana poikaystävä. Eli voisin sanoa mieskammon ainakin helpottuneen. Sosiaaliset tilanteet vieläkin vähän aina jännittää, etenkin uudet tilanteet. Mutta olen joka kerta selvinnyt voittajana. Ja nyt olen ollut itse kaupassa töissä. Uskallan tilata ravintolassa. Kysyä myyjältä asioita. Soittaa pankkiin, virastoihin... Kävellä kadulla ylpeänä siitä, että minä olen minä.
 
Mulla ei ole ollut paniikkikohtauksia, ahmimiskohtauksia tai viiltelyä moneen kuukauteen. Välillä ahdistaa menneisyyden peikot, mutta osaan nykyään paremmin käsitellä asioita.
 
 
Kaiken kaikkiaan mulla menee nyt hyvin.
Vaikka oonkin ollu ihan sekasin.
 
 
Olette rakkaita.
 
Ja voimia kaikille. Ei ole häpeä olla sekasin. Ei ole häpeä, jos ei jaksakaan. Jos on vaikeaa. 
Elämä on välillä epäreilua. Mutta ilman vastoinkäymisiä ei yksikään ihminen olisi juuri niin ainutlaatuinen kuin on. Ja jokainenhan on.
 
Ainutlaatuinen ja upea.