Hei.

Jospa nyt olisi viimeinkin aikaa kirjoittaa oikein kunnolla. Ajatukset ovat sekaisin, ne ovat kaikkialla hajallaan.  Mistäköhän oikein aloittaisin..?

Ensimmäiseksi voisin kertoa minulle pienenä shokkina tulleen asian... Muistattehan, että pelkäsin kamalasti kertoa isälleni tästä..sairaudestani, sillä en tiennyt, miten hän suhtautuisi siihen. Kerroin myös muistaakseni, että hän suhtautui hyvin. Nyttemmin sain tietää, että kun olin ihan pieni ja oli iso lama, isäni yritti itsemurhaa viinalla ja lääkkeillä sekaisin. Lopulta paljastui siis, että hän ymmärsikin minua paremmin kuin kukaan muu. Miltä se tuntuu, kun ei nää muuta ulospääsyä. Miten hukassa sitä voikaan olla. En minä järkyttynyt. Aivan kuin sisälläni olisin tiennyt koko ajan. Ja nyt osaan enemmän arvostaa sitä, että isä selvisi ja on siinä minun tukenani nyt, kun minä käyn läpi vaikeaa aikaa.

Eilen oli toinen psykiatrisella käynti. Puhuimme menneisyydestä, ihan siitä asti kun synnyin. Pääsimme puolentoistatunnin aikana vasta yläasteen alkuun ja hipaisimme kahdeksatta, minulle kaikkein vaikeinta luokkaa. Olin todella iloinen, että siellä ei tuijoteltu kelloa eikä aikarajoja tuntunut olevan. Nainen kuulosti siltä, että hän oikeasti kuulee ja kuuntelee. Näin kyyneleet hänenkin silmissään.

Kyyneleet ovat hyvä keino välittää sitä, että ymmärtää toista. Tuntee sitä samaa tuskaa ja kipua ja surua. Minä sanoin hoitajalle, ettei laiha ihminen voi tietää. Edes vähän pyöreä ihminen ei voi tietää. Ei voi tietää, miltä tuntuu olla liikuntatunneilla kliseesti aina se, joka valitaan viimeisenä. Jonka ei uskota pystyvän minkäänlaiseen urheilulliseen suoritukseen. Joka puuskuttaa kentän laidalla kuolemaisillaan, kun urheilulliset ihmiset juoksevat ohi edes hengästymättä. Miltä tuntuu kuulla ne haukkumasanat kun tietää, että tottahan se on. Miltä tuntuu kun mikään ei OIKEASTI mahdu päälle tai joutuu siirtymään kokoa isompaan. Ja hän itki. Näin kyyneleet hänen silmissään. Toivon, että siinä hetkessä hän ymmärsi, ettei voi täysin ymmärtää, mutta voi yrittää parhaansa.

Yksi juttu vielä, josta halusin kovasti puhua kanssanne. Nämä väkivallan teot viime aikoina ja kuinka ihmiset puhuvat niistä. Moni "hyvinvoiva" ihminen kritisoi sitä, että tekijää tulisi ymmärtää koska hänellä on paha olla.  Mielestäni tämä on turhan negatiivinen näkökanta. Tiettyyn pisteeseen asti on ymmärrettävä. Breivikin kaltaisia murhaajia ei tarvitse mielestäni ymmärtää paljoakaan. Mutta se on ymmärrettävä, ettei sellaisia ihmisiä kasva, jos olot ovat olleet normaalit. Jossain vaiheessa jokin on mennyt pahasti pieleen.

Tuntuu pahalta, että asioiden on aina kärjistyttävä. Mies puukotti nuoren tytön, jotta pääsisi kunnon hoitoon. Hän ei nähnyt muuta tietä. Se oli hänelle ainut vaihtoehto. Se oli kamala, hirveä, sitä en kiellä. Mutta miksi ihminen on ajettu siihen pisteeseen? Miksi pitää olla vaaraksi itselleen tai muille, että saa kunnollista hoitoa?

Ainiin, tästä juontuukin mieleeni eräs ajatus, jonka sain yksi päivä.

En usko, että koulukiusaaminen tai muullainenkaan kiusaaminen loppuu koskaan kokonaan. Se on niin ihmisen luonteessa ja pinttynyt tapoihin.

Anteeksi pessimistinen näkökanta tähän.

Mikään KIVA-kouluhanke ei lopeta kiusaamista. On kylläkin hyvä, että kiusaamiseen kiinnitetään näin huomiota jota se ansaitsee. On myös hyvä, että kiusaamiseen pyritään puuttumaan.

Mielestäni tärkeämpää, näin kiusaajien kymmenvuotisena uhrina, olisi se, että panostettaisiin jälkihoitoon. Jo alusta asti. Jos kiusaaminen tulee esiin, kiusattu saisi puhua asiasta. Jotteivat asiat kasaantuisi. Panostettaisiin KIUSATUN huonoon oloon, eikä painettaisi villaisella. "Se mikä ei tapa, vahvistaa". "Älä välitä". "Pojat on poikia". "Tytöillä on tapana puhua pahaa toisistaan.".

Ei.

Mielestäni nykymaailmassa kiinnitetään liikaa huomiota KIUSAAJIIN, kun pitäisi keskittyä niihin arkipäivän sankareihin ja sankarittareihin. Kiusattuihin. Niihin, jotka ovat niin paljon vahvempia kuin moni muu. Niihin, jotka eivät kohtaloaan valinneet, mutta jotka kantavat sen.

Olen ylpeä sanoessani, että olen ollut koulukiusattu. Se on tehnyt minusta helvetin paljon vahvemman. Kuinka moni niistä kiusaajista, jotka luulevat olevansa muiden yläpuolella voi sanoa samaa lapsilleen ja lapsenlapsilleen?

Tälläinen maratonkirjoitus tällä kertaa.

Olette rakkaita. Olette ainutlaatuisia. Olette kauniita, upeita oman elämänne sankareita. Juuri tuollaisina.

 

Rakkaudella,

~Perhonen~