Isä.

Sun silmissä on outo kiilto, kai sitä sanotaan hullun kiilloksi. "Se nosti mut seinälle, mä olin kymmenen vanha. Se oli niin humalassa, huito nyrkillä ja lopuksi se tähtäs mun päähän ja sano, et jos se löis, musta ei jäis ku märkä läikkä." Sun oma isä. Mä en voi kuvitella sitä turvattomuuden tunnetta. Sä olet mun isä, etkä tekis mulle ikinä noin. Silti mä nään sen vihan sun silmissä kun puhut omasta isästäsi ja mua pelottaa. Sä vannot, että tappaisit sen. Mä uskon sua.

"Muistan kun oltiin pieniä ja se otti haulikon. Oli jotain 30 astetta pakkasta ja me mentiin siskon ja äidin kanssa hankeen yövaatteissa sitä pakoon."

"Se käytti omaa tytärtään seksuaalisesti hyväksi. Mä muistan kun se oli silloin kahdestaan sun kanssa. Jos sun silmissä olis ollut hätää, mä olisin tappanut sen miehen siihen paikkaan. Mutta sä olit kunnossa. Silloin mä pelkäsin, ihan todella. Mä en ole koskaan halunnut muuta, kun että te lapset olisitte turvassa."

 

 

Äiti.

"Mä muistan kun isä hakkas äidin päätä lattiaan tosi kovaa. Äiti oli taas juossut miehissä. Sitten juotiin ja mä laitoin mun pikkuveljen ja serkut nukkumaan. Käänsin aikuiset kyljelleen, ettei ne tukehdu yöllä. Mä olin pieni silloin. Mä en ole koskaan halunnut teille samanlaista."

"Ei meillä koskaan halattu, pussattu tai sanottu, että rakastetaan toista. Semmoinen oli heikkoutta."

Hei rakkaat.

Mun elämässä on aika paljon ollut tuota sukupolvien mukanaan kantamaa taakkaa, jota kaadetaan aina uusille sukupolville. Niin monta sotkuista eroa, niin paljon pahaa oloa, alkoholia ja väkivaltaa.

Mä olen meidän suvun positiivisin ihminen ihan kirkkaasti, vaikkei näistä blogiteksteistä uskoisikaan. 

Ahdistuksesta, kivusta, masennuksesta jne. vain tulee aina eniten tekstiä. On eniten tarvetta purkaa niitä. Muuten olen aika positiivinen ihminen, jolla on helvetin vaikeaa välillä.

 

Ei ole kiva tietää omista isovanhemmista kaikkia juttuja. Isänisän kanssa ei ollakaan tekemisissä, se on tehnyt niin paljon pahaa, etten halua sitä elämääni vaikka mulle se valinta annettiinkin. Sillä on hoitamaton skitsofrenia ja paha alkoholiongelma. Ei se halua parantua tai muuttua tai nähdä virheitään.

 

Mä olen usein miettinyt avioliiton konseptia. Mitä mä haluaisin avioliitolta? Haluanko mä edes naimisiin? Itsehän en usko Jeesukseen joten kirkkohäät olisi todella tekopyhää. Musta se on naurettavaa, että ihmiset jotka ei usko, menee siihen pyhään paikkaan, joka on toisille tärkeä vain siksi, koska se on perinne jne. 

Mun ympärillä avioliitot on tuomittu tuhoon tai sitten ne jatkuvat kahden äärimmäisen onnettoman ihmisen välillä pelkästä tottumuksesta. En mä halua sellaista.

Musta tuntuu, etten välttämättä halua naimisiin. Tai jos haluan, teen sen vakaasti harkiten. Musta rakastaa voi ilman paperinpalaakin. Ei se vaadi sitä todistusta ja liittoa, että nyt ollaan yhdessä. Jos rakastaa toista ja se rakastaa sua, ei tarvita muuta.

 

Pessimistinen näkökanta koko avioliittoon johtuu siitä, että kaikki ovat päätyneet eroon. Avioliitossa roikutaan vain, koska ei osata päästää irti tai tehdä jotain, jotta päästäisiin eteenpäin. Ollaan onnettomia. Miksi?

Elämä on kamalan lyhyt. Etenkin jos hukkaa masennukselle useita vuosia. En haluaisi hukata vapaaehtoisesti enää enempää aikaa ollakseni onneton.

 

Voi olla, että mieli muuttuu vielä. Koskaan ei kannata vannoa mitään. Sen mä olen oppinut. Nyt vaan on vähän tommoinen näkökanta asiaan.

Ja ihan näin sanoakseni, mä mietin kaikenlaista. Harvemmin vaan tulee kirjoitettua kaikesta mitä aina kelailee. Mutta kyllä mussa on vähän filosofin vikaa. Kaikki pitää pyöritellä moneen kertaan ja kaikesta pitää kehittää mielipide. Edes jonkinlainen.

Kysymyksiä saa yhä esittää, jos mieleen tulee jotain, mistä haluaisitte että kirjoitan. Muutama on tullut kommentteina, joita pyynnöstä en ole julkaissut täällä blogissa (tarkistan kommentit ennen julkaisua) ja niistä olen kirjoitellutkin. Mutta kysyä saa mitä vaan, vastailen sitten mitä vaan.

 

Rakkaudella, Perhonen