Hei rakkaat.

Sekava olo. Mielessä ovat pyörineet vuosi sitten tapahtuneet asiat. Näihin aikoihin olin käymässä Maailma kylässä festareilla. Ja 6.6. tapasin miehen, jonka kanssa koin monia asioita ensimmäistä kertaa. Joka kohteli mua huonosti, mutta samalla osasi olla niin hyvä käytöksessään. Jotenkin koukuttava. Ihminen, jota en vaan voinut saada. En kokonaan. Ja mä en tajunnut sitä. Mä rakastuin. En heti. Mutta vähän kerrallaan. Satutin itseäni, koska vihasin sitä, kuinka heikko olenkaan. Kun menen rakastumaan ihmiseen, joka ei rakasta mua takaisin. Joka kohtelee mua miten tahtoo. Jolle olen vain joku. Kun on yksinäistä. Kun hän tarvitsee jonkun siihen. Mä menin. Mä toivoin, että hän muuttaisi mielensä. Että jollain tavalla hän viimein rakastuisi muhun. Alkaisi välittää. 

Satutin itseni niin monesti. Uudelleen ja uudelleen. Vieläkin sattuu, kun ajattelen sitä kaikkea. Tuntuu, että rintaan repeytyy aukko. Miksi mun piti olla niin typerä? Miksei tunteitaan voi hallita paremmin? Ainakaan minä.

Se oli vuoristorataa. Mentiin niin ylös kuin voi mennä, ja niin alas kuin mahdollista. Nopeasti. Yhtäkkiä. Ja mä muistan kuinka mun ystävä sanoi, että kannattaako toi. Kun satutat itseäsi. Lopeta. Mutta mä en kuunnellut. En halunnut. 

Kuukausi oltiin välissä niin ettei nähty. Mä kuvittelin, että mä olen vahva ja että se loppuu. Ettei mun tarvitse enää hakea tämän miehen hyväksyntää. Mutta kun viesti tuli, mä murenin. Mä annoin sekunnissa kaiken anteeksi ja tavattiin. Kaikki alkoi uudelleen.

 

 

Tuntuu pahalle miettiä tuota miestä. Monella tapaa. Sattuu ne asiat, joita on tapahtunut. Ja toisaalta tunnen syyllisyyttä, koska mä olen nyt rakastunut toiseen. Onnellisesti rakastunut. Hänen kanssaan ei ole valtavaa vuoristorataa johon kuuluu huiput ja ne kamalat olotilat, kun tuntuu että rusentuu jyrän alle. Hän rakastaa mua takaisin. Kohtelee mua hyvin. Ei koskaan satuttaisi mua. 

Mutta toisaalta, ei menneisyys muuta tätä hetkeä. Hänkin on ollut ennen rakastunut. Ja varmasti joskus miettii niitä ihmisiä ja asioita, muistoja. Eikä siinä ole mitään pahaa. En mä kaipaa takaisin siihen pyöritykseen. En halua vaan olla joku. Saatavilla oleva ihminen, kun sattuu tarvitsemaan. Mä haluan olla kaikki. Mä haluan olla koko se paketti, jonka toinen ihminen haluaa, hyvine ja huonoine puolineen.

Mä ainakin haluan hänet. Mun rakkaan. Kokonaan.

Hänet, jonka vieressä mä nukuin heti ekana yönä hyvin. Koska yleensä en nuku miesten vieressä silmällistäkään. Mutta hän tuntuu niin turvalliselle. Kotoiselle. Läheiselle. Ihan kuin mä olisin heti tiennyt, että tähän ihmiseen mä voin luottaa. Koska hänen vieressään on niin valtavan hyvä olla.

Ja mä tiedän, että se aukko mun rinnassa paikkaantuu. 

Pikkuhiljaa. 

Koska vaikka on ollut ihan valtavasti paskaa, mä olen nyt tässä. Yhä tässä. Ja kuka tietää, olisinko mä löytänyt juuri tätä miestä, jonka kanssa olen nyt, jos kaikkia asioita ei olisi tapahtunut.

Koskaan ei voi tietää, mihin elämä kuljettaa.