Hei rakkaat.

Paskoja päiviä on ilman masennustakin, voin kertoa. Nyt on ollut monta paskaa päivää. Mutta niistä selvitään. Kävin tänään psykiatrisella sairaanhoitajalla. Sellaisella sopivasti haastavalla. Ei sun hoitaja voi myötäillä koko ajan. Vähän pitää haastaa sun ajatusmalleja, tottumuksia.. Se ei tarkoita, että hoitaja olisi oikeassa ja potilas/asiakas väärässä. Ei ollenkaan. On tärkeä katsoa asioita eri kulmista.

Mun identiteetti rakentui nuorena masennuksen ympärille. Sitten, kun terapian avulla aloin toipua, mietin, mitä musta jää jos masennus viedään pois. Tartuin siihen kiinni kaksin käsin. Inhosin terapeuttiani, joka yritti ryöstää sen tutun tunteen pois. Mitä oli tämä toinen tunne? Kevyempää ja iloisempaa kaiketi? Onko se hyvä asia? Mitä jos masennus tulee kahta kauheammin takaisin, jos uskallan jättää sen taakseni?

Masennus tuli takaisin. Mutta ei se ollut kahta kauheampi. Tuntui, että osasin eristää sen. Se on osa minua. Se en ole minä. Minä olen paljon muutakin kuin sairaus. Sen ymmärtäminen vei paljon aikaa.

Hoitaja sanoi, että näkee, että olen tehnyt töitä. Se tuntui hyvälle. Että joku näki sen, miten mä oikeasti olen halunnut, tehnyt ja haluan yhä tehdä töitä itseni eteen. Mä olen kuulemma ahne. Elämän ahne. En huonolla tavalla, näin hoitaja korjasi. 

Tottahan se on. Mä en halua enää heittää mun elämää hukkaan elämällä niin kuin muut sanovat, että mun pitäisi elää. Mä _haluan_ elää. Se tuntuu ihan hirveän hyvälle. Haluta tätä elämää täysillä. Mä haluan tehdä virheitä. Mä haluan olla onnellinen. Haluan kokea elämän sellaisena kuin se on. Sellaisena, kuin se on tarkoitettu. Juuri mulle.

Vaikka onkin paskoja päiviä.

Niitä on kaikilla.

Mun rakas on ollut kaksi viikkoa juomaputkella. Viikon verran oli välissä selvinpäin ja lauantai-iltana hän lähti uudelleen.

Olen muutaman kerran maannut kippurassa itkien ja huutaen. Se on valtavaa kipua. Sattuu. Tuntuu, että rinta repeää ja sydän riuhtaistaan ulos.

Välillä iskee hirveä ikävä. Niin kuin juuri nyt kun kirjoitan tätä. Joku tuoksu, sana, biisi... Kaikki muistuttaa hänestä. Mulla on ikävä. Ihan saatanallinen ikävä. 

Joskus olen kuin halvaantunut. Istun vain ja tuijotan ikkunasta ulos. En halua syödä, en halua puhua, en osaa itkeä. Istun vaan siinä.

Joskus olen vihainen. Niin hirveän vihainen koko maailmalle, että pitää olla alkoholismin kaltaista paskaa.

 

Loppujen lopuksi mun pitää kuitenkin muistaa se, että mulla ei ole hätää. Mä syön, käyn suihkussa, nään ystäviä.. Elän omaa elämääni. Totta kai olen huolissani, mutta mulle rakas ihminen valitsee joka tapauksessa itse oman polkunsa. Hän valitsee itse tekonsa ja sanansa. Mä en voi vaikuttaa siihen. 

Mutta sen mä tiedän, että olen hänen tukenaan. Ja että häntä mä rakastan.

Rakastan ihan valtavasti.

 

Tässä nyt vähän kuulumisia.

Olette rakkaita.

Muistakaa pitää itsestänne huolta. 

 

 

Rakkaudella,

~Perhonen~