Eilen oli lähellä, ettei tää päättynyt tähän, mun taistelu.

Viiltelin ensin, ahdisti. Sitten aloin vaan itkeä. Itkin ja itkin. Loputtomasti, sattui liikaa. Olin liian väsynyt. Tuntui siltä, että tää on nyt tässä. En jaksa enää herätä aamulla. Pidin terävintä veitseä ranteella. Hetki vaan... Sitten mietin vaihtoehtoja. Meillä olisi lääkkeitä. Voisin kävellä juna-asemalle. 

Kirjoitin hyvästelyviestiä ystävälleni, sanoin etten jaksa. Hän sanoi, että älä nyt tee mitään siellä. Oikeesti. Pyysin anteeksi. 

Halusin vain tehdä sen. Saada sen pois alta.

Sitten äiti tuli kotiin. Puhuin S:n kanssa. Sen jälkeen äidin kanssa. Kerroin viiltelystä. Miltä se tuntuu. Ei se varmasti ymmärrä, muttei tuominnutkaan. Eniten sattui nähdä, miten se melkein itki.

Nyt on ihan kohtalainen olo. Väsynyt, itkin hirveästi eilen. Lohdutonta, loputonta itkua. Olen vaan kiitollinen, että mulla on ystäviä, jotka pitää mua pystyssä, kun omat voimat loppuu.

Mä olen yhä täällä.

Yhä valmis taistelemaan.