Hei rakkaat.

Mulla on kohta synttärit ja viime vuonna vietin niitä vähän sekalaisissa tunnelmissa.

Olin silloin ollut niin koukussa huonoihin ihmissuhteisiin, etten uskonut koskaan löytäväni mitään muuta. Kaikki oli yhdentekevää. Menin suhteesta toiseen, miehestä mieheen ja palasin aina uudelleen sen yhden, ensimmäisen luokse. Aina uudelleen ja uudelleen. Koska siinä oli mun ensirakkaus. Sairas, yksipuoleinen rakkaus. Mieheen, joka käytti mua. Kohteli mua huonosti. Joka mursi mua.

Kokonaisuudessaan vuosi 2015 oli erikoinen vuosi. Mä pakenin vääriin asioihin elämää ja tunteita. Tiedän sen nyt. Pakenin alkoholiin, merkityksettömään seksiin, valheisiin, vähättelyyn, huonoihin ihmissuhteisiin ja itseni satuttamiseen. 

Ja vaikee sanoa, että näinkö mä siitä tietä ulos.

Mutta se oli samalla hyvää aikaa. Silloin mä löysin itseäni. Mitä haluan ja ansaitsen. Kuka olen minä? Ihan uudessa ympäristössä ja uudenlaisessa elämässä. 

Ei se entinen minä olisi elänyt niin. Oli vapauttavaa kokeilla jotain ihan muuta.

Mutta en mä ole ihan sellainenkaan. Nyt tuntuu, että on löytynyt jonkinlainen tasapaino.

Ja tietysti sellainen mies, joka kohtelee mua kerrankin hyvin. Joka kuuntelee mua ja jota kiinnostaa. Joka tukee mua. Ei elämä oo mitenkään ruusuista aina, mutta kun siinä toisen vieressä on koti. Siinä on turvallista. Siinä mä rauhoitun. On vain me. Siinä hetkessä. Siltä se tuntuu yhä melkein vuoden jälkeen. 

Mä en ole viillellyt kohta vuoteen. Saa nostaa hattua. Taputtaa.

Mä en ole enää juonut ja paennut.

Mä lopetin sen jatkuvan pakenemisen. Puhumalla.

Sanomalla, että tältä musta tuntuu. Näin mulle on tapahtunut. Tälläinen mä olen.

Ottakaa tai jättäkää.

Minä olen minä. Muuttuva, ainutlaatuinen. 

 

 

Sellaisia ajatuksia tänään. Olette rakkaita.

~Perhonen~