Olen niin eksyksissä. En enää tiedä, kuka olen. Mitä haluan olla. Onko minua enää ollenkaan olemassa? Mitä haluaisin saavuttaa elämältäni? Vaikea sanoa. Ehkä sen, että tämä jatkuva, turruttava kipu loppuisi. Tiedän, ettei se koskaan jätä minua lopullisesti, se olisi aivan liian ruusuista. Vaikka toisaalta, osaisiko sitä nauttia mistään, jos ei koskaan tulisi takapakkia?
Niin monen monta kertaa tulen vuodatukseen. Kirjaudun sisään. Avaan uuden kirjoituksen. Kirjoitan muutaman rivin. Pyyhin ne, koska ei ole mitään uutta sanottavaa. Kaikki on kirjoitettu niin moneen kertaan, että ihan oksettaa. Kaikki on aivan samanlaista, päivästä toiseen. Yhtä vuoristorataa.
Eräs kaverini oli meillä eilen. Synttäreitäni juhlimassa, enkä tajua, miksi kutsuin hänet. Jos ihminen aiheuttaa vain pahaa mieltä, miksi roikun hänessä. Aivan aiheellinen kysymys, mihin en nyt perehdy sen tarkemmin.
Tämä kaverini vaihtoi luokkaa siis kiusaamisen, tai oletetun sellaisen, vuoksi. Älkää käsittäkö väärin, en halua vähätellä kenenkään kokemuksia. Mutta kaverillani on historia täynnä draamaa ja liioittelua. Jos jollain oli yksi kokemus, hänellä oli niitä vähintään kymmenen tai sitten yksi vielä parempi.
Mutta siis, hän mainitsi eilen ensimmäistä kertaa, että pelastimme hänet muka itsemurhalta. Hän sanoi sen arkipäiväisesti, kuin olisi sanonunut "söin äsken suklaata". Ei sellaista ajatellut voi koskaan sanoa asiaa niin välinpitämättömästi. Ei vain voi. Ja muka parhaille ystävilleen hän puhui sillä hetkellä.
Se loukkasi minua, joka ajattelen kuolemaa vähintään joka toinen päivä. Kuvittelen terän ranteellani. Yksi viilto. Ei tarvittaisi muuta. Mutta en voi sanoa sitä ääneen. Se on niin vaikeaa. Ja sitten tämä huomionkipeä ihminen tekee asiasta tavan saada huomiota.
Se sattui. Miten joku voi leikitellä sillä asialla? Ei siinä ole mitään hohdokasta. Ei mitään hienoa tai kunnioitettavaa. Ei sitä pidä sääliä ja surkutella. Silloin ihmisellä ei ole näkymää muualle kuin siihen umpikujaan, joka on hänen mielessään.
Ei se ole leikkiä.
Se on totisinta totta.
Enkä mä sanonut mitään. Koska pelkäsin taas liikaa, että kaikki huomaa. Joten sanon nyt teille sen, mikä jäi sanomatta, jotta se ei jäisi kalvamaan mua sisältä. Olen huomannut, että myös sanomattomat asiat jäävät kaivamaan tyhjyyttä sisälle, jos niitä ei päästä ulos.
"Siis mitä sä sanoit? Että muka oikeasti ajattelit itsemurhaa? SÄ ET TIEDÄ MITÄÄN SIITÄ, miltä tuntuu ajatella sitä. Tai muuten sä et sanoisi sitä noin. Sä et häpeä sitä yhtään, kun sanot sen. Miten sä voit olla noin saatanan lapsellinen? Ei siinä ole mitään järkeä, että hakee tollaisella tavalla huomiota. Itsemurhassa ei ole mitään ihailtavaa tai säälittävää. Tiedätkö sä, miltä tuntuu pitää sitä terää ranteella?!! Mitä?!! Tai olla sillalla ja kavuta. Olla valmis hyppäämään tyhjyyteen?! Tiedätkö, miltä sellainen muka tuntuu?! Älä saatana leiki sellaisilla asioilla joista sä et tiedä yhtään mitään!!"
Ja olisin itkenyt. Saanut parit paniikkikohtaukset. Itkenyt lisää.
Luultavasti hakannut nyrkillä sohvaa tmv.
.....Halunnut viillellä.....
Pistää vihaksi, koska juuri tuollaisten ihmisten ansiosta melkein kaikkia oikeissa vaikeuksissa olevia ihmisiä vähätellään. Sanotaan huomionkipeiksi, kun he yrittävät hakea apua itsetuhoisuuteen.
"Sä oot vaan tollanen huomionhakunen kakara. Mene muualle."
En käsitä.
Argh.
Ärtymys ja viha taitavat olla ainoita tunteita, jotka saavat kirjoituksen sujumaan. Mutta sentään jotain.
~Perhonen~
Niin monen monta kertaa tulen vuodatukseen. Kirjaudun sisään. Avaan uuden kirjoituksen. Kirjoitan muutaman rivin. Pyyhin ne, koska ei ole mitään uutta sanottavaa. Kaikki on kirjoitettu niin moneen kertaan, että ihan oksettaa. Kaikki on aivan samanlaista, päivästä toiseen. Yhtä vuoristorataa.
Eräs kaverini oli meillä eilen. Synttäreitäni juhlimassa, enkä tajua, miksi kutsuin hänet. Jos ihminen aiheuttaa vain pahaa mieltä, miksi roikun hänessä. Aivan aiheellinen kysymys, mihin en nyt perehdy sen tarkemmin.
Tämä kaverini vaihtoi luokkaa siis kiusaamisen, tai oletetun sellaisen, vuoksi. Älkää käsittäkö väärin, en halua vähätellä kenenkään kokemuksia. Mutta kaverillani on historia täynnä draamaa ja liioittelua. Jos jollain oli yksi kokemus, hänellä oli niitä vähintään kymmenen tai sitten yksi vielä parempi.
Mutta siis, hän mainitsi eilen ensimmäistä kertaa, että pelastimme hänet muka itsemurhalta. Hän sanoi sen arkipäiväisesti, kuin olisi sanonunut "söin äsken suklaata". Ei sellaista ajatellut voi koskaan sanoa asiaa niin välinpitämättömästi. Ei vain voi. Ja muka parhaille ystävilleen hän puhui sillä hetkellä.
Se loukkasi minua, joka ajattelen kuolemaa vähintään joka toinen päivä. Kuvittelen terän ranteellani. Yksi viilto. Ei tarvittaisi muuta. Mutta en voi sanoa sitä ääneen. Se on niin vaikeaa. Ja sitten tämä huomionkipeä ihminen tekee asiasta tavan saada huomiota.
Se sattui. Miten joku voi leikitellä sillä asialla? Ei siinä ole mitään hohdokasta. Ei mitään hienoa tai kunnioitettavaa. Ei sitä pidä sääliä ja surkutella. Silloin ihmisellä ei ole näkymää muualle kuin siihen umpikujaan, joka on hänen mielessään.
Ei se ole leikkiä.
Se on totisinta totta.
Enkä mä sanonut mitään. Koska pelkäsin taas liikaa, että kaikki huomaa. Joten sanon nyt teille sen, mikä jäi sanomatta, jotta se ei jäisi kalvamaan mua sisältä. Olen huomannut, että myös sanomattomat asiat jäävät kaivamaan tyhjyyttä sisälle, jos niitä ei päästä ulos.
"Siis mitä sä sanoit? Että muka oikeasti ajattelit itsemurhaa? SÄ ET TIEDÄ MITÄÄN SIITÄ, miltä tuntuu ajatella sitä. Tai muuten sä et sanoisi sitä noin. Sä et häpeä sitä yhtään, kun sanot sen. Miten sä voit olla noin saatanan lapsellinen? Ei siinä ole mitään järkeä, että hakee tollaisella tavalla huomiota. Itsemurhassa ei ole mitään ihailtavaa tai säälittävää. Tiedätkö sä, miltä tuntuu pitää sitä terää ranteella?!! Mitä?!! Tai olla sillalla ja kavuta. Olla valmis hyppäämään tyhjyyteen?! Tiedätkö, miltä sellainen muka tuntuu?! Älä saatana leiki sellaisilla asioilla joista sä et tiedä yhtään mitään!!"
Ja olisin itkenyt. Saanut parit paniikkikohtaukset. Itkenyt lisää.
Luultavasti hakannut nyrkillä sohvaa tmv.
.....Halunnut viillellä.....
Pistää vihaksi, koska juuri tuollaisten ihmisten ansiosta melkein kaikkia oikeissa vaikeuksissa olevia ihmisiä vähätellään. Sanotaan huomionkipeiksi, kun he yrittävät hakea apua itsetuhoisuuteen.
"Sä oot vaan tollanen huomionhakunen kakara. Mene muualle."
En käsitä.
Argh.
Ärtymys ja viha taitavat olla ainoita tunteita, jotka saavat kirjoituksen sujumaan. Mutta sentään jotain.
~Perhonen~
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.