Hei rakkaat.

Olen elossa. Tai niin elossa kuin voin olla. En ole kuollut. En makaa maan alla haudassa, olen yhä täällä. Kai mä taistelen? Ei, en vielä. Mä selviydyn. Sitten voin alkaa taistella, kun mulla riittää voimia taas.

Sytytät tupakan ja tunnet, miten pimeys ja kylmyys on valunut päivän yli. Kello on kahdentoista ja sinä olet yksin, omassa kuplassasi. Silmäsi seisovat, joit taas liikaa ja laskuhumala iskee. Katsot tupakkaa, voisiko sillä polttaa itseään? Auttaisiko se? Tuijotat, tuijotat... Vedät savua henkeen ja kuvittelet, miten se satuttaa keuhkojasi. Sinun ei tarvitse viillellä satuttaaksesi itseäsi, hymyilet sisäänpäin ja vedät uudet henkoset niin että yskittää.

Sytytät toisen tupakan putkeen ja tapat reidellesi laskeutuneen itikan. Ystäväsi istuu tuoliin, muttei ole siinä. Hän katsoo jonnekin kauas ja sytyttää tupakan kanssasi. Kerroit hänelle synkistä ajatuksista, hän näki arvet reisissäsi, sanoi että se on itsestä kiinni. Sitähän mä pelkäänkin, kuiskasit ja katsoit kyyneleitä silmissä ystäväsi silmiin. Et sä voi lähteä. Et näin.

Kauankohan menisi, että hukkuisit? Olet laiturilla, tupakalla taas ja huljuttelet jalkojasi kylmässä vedessä. Kukaan ei huomannut, että lähdit. Ei siinä menisi kauaa. Nukahtaisi vaan ja uppoaisi... Uppoaisi pehmeään uneen. Yhtäkkiä kuulet askeleet, sun suojelusenkeli, mistä olet ansainnut näin monta enkeliä,  pohdit. Mitä sä mietit, hän kysyy hiljaa, kuiskaten. Kyllä sä tiedät, ajattelet itseksesi. Sä en enää tiedä, mikä on normaalia. Onko normaalia miettiä, miten nopeasti mä hukkuisin jos nukahtaisin ja antaisin itseni hukkua, sä kysyt ja hän pitää naamansa peruslukemilla. Ei se ole normaalia, hän sanoo ja kuulet hänen äänessään kivun, jota et ole ennen huomannut. 

Ehkä sä välität musta, mietit ja kyynel valuu poskeltasi järveen.