Rakkaat lukijat,
on jo pidemmän aikaa pitänyt kirjoittaa sellainen kooste ajatuksista tällä hetkellä, lähinnä päiväpolille, mutta miksen voisi jakaa sitä kanssanne.

En vain oikein tiedä, mistä aloittaa. 
On ihanaa, että saan käydä terapiassa kaksi kertaa viikossa. Se on mahtavaa. On turvaverkko alla, jos vaikka putoaa. Odotukset ovat korkealla. Mä pystyn tähän.

Silti mua pelottaa, että odotan liikoja. Miten kukaan voisi koskaan korjata jotain, mikä on näin rikki? Eihän rikkonaista astiaakaan yritetä kursia miljoonista pienistä palasista liimalla yhteen, se heitetään roskiin.

Toisaalta pelkään sitäkin, että mua vähätellään. Sitäkin on ollut hoitomatkan aikana. En kertonut teille, miten romahdin sen psyatrisen lääkärin tarkastuksen jälkeen. Hän käytti sanaa "lievä" masennuksen edellä. Ja hän sanoi, että ahdistukseni on hallinnassa. Mistä se voi mitään tietää ja ymmärtää? Se katsoi mua sillä ilmeellä, jota vihaan. "Minä ymmärrän." Ei se ymmärrä mistään mitään. 
Ei se ymmärrä miltä tuntuu kun itse ajattelee olevansa niin arvoton, että voisi kuolla pois. Ei se ole mun päässä kuuntelemassa, kuinka kamppailen joka ikinen aamu, päivä, ilta, tunti, minuutti... Ei se tunne sitä norsua mun rintakehällä, kun en saa henkeä.
Se sanoi mulle, etten voi olla kovin masentunut, koska koulu ei ole kärsinyt. Mitä se siitäkään tietää? Tietääkö se, että lunttasin viime vuonna miltei joka kokeessa? Hävettää myöntää. Mutten olisi pärjännyt ilman. Ja miten vaikeaa on joka aamu avata silmät ja mennä sinne kiusaajien joukkoon...
EI SE YMMÄRRÄ.

Mua jännittää se ryhmäkin. Sinne tulee viisi ihmistä mun lisäksi. Poikia ja tyttöjä. Etenkin poikia pelkään jo etukäteen. Ei kukaan voi ymmärtää miten.. Miten paljon sattuu ajatella.. Kaikkea sitä vanhaa. Kaikkia niitä ihmisiä. Kaikkia niitä sanoja. Niitä ei voi pyyhkiä koskaan pois.

Mä tiedän, että yksikin sana vielä. Yksikin putoaminen. Mä en jaksaisi sitä enää. Viimeksi J:n  kohdalla se oli jo niin lähellä.
Muistan miten olin sillä sillalla. Mietin, etten kelpaa kenellekään. Mietin, että olen arvoton. Mietin, että J, R ja kaikki muut ovat oikeassa. Mä en ole mitään. Olin vihainen itselleni. Kaikista ihmisistä. Vihasin itseäni.

Nyt se on tavallaan kääntynyt päälaelleen. Tai tasoittunut. Vihaan itseäni välillä, mutten joka päivä kuten kasilla. Nyt mä vihaan joka päivä niitä. On niin vaikea olla siinä niiden lähellä. Nähdä, miten ne yhä terrorisoi. LUKIOSSA. Yksi poika vaihtoi nettilukioon. Se ei pystynyt tulemaan enää kouluun syrjittäväks, naurettavaks ja kiusattavaks. Ja mä ymmärrän sitä. Oon ite miettiny samaa. 
Mutta ei ole mun tehtävä lähteä. Ei ole mun tehtävä luovuttaa. Niiden pitäis lähteä. Aikuistua. Oppia.

Olikohan tässä kaikki.
Ei kai.
Mutta alku kumminkin. Tärisen liikaa jatkaakseni.
Olette rakkaita. 

~Perhonen~



Mä nään miten ihmishenkii toisiltaan tääl riistetään/
Ihmisiä jotka tappaa katkeroituneena/
Elämäänsä kyllästyneet täälä kyllästyy tapella/
Helpoin tapa päästä karkuun vaan harmaata massaa/
On ensin vetää elämänsä dokaamalla paskaks/
Sit kerraks kiellon päälle luottotiedot pistää haisemaan/
Unohtaa maineensa ja unohtaa naisensa/
Päiväkirjan sivut täälä täyttyy pikkuhiljaa/
Muste leviää sivuille kyyneleet tippuu kilpaa/
Siinä on piikki, sano ykskin hyvä syy/
Miksei kannattas enää testaa ja antaa sydämen pysähtyy/
Masennus yleistyy se kansantaudiks luokitellaan/
Kouluissa kiusataan, tönitään ja huoritellaan/
Se pistää kelaa uudestaan elämän arvoa/
Masennus ja yksinäisyys, paska yhdistelmä/
Kuka auttaa voisi lasta parkaa viatonta/
Henkensä menettäneitä turhaan tääl liian monta/
Sun pitää tajuta se ajoissa nääksä/
Kuinka elämä on ranteen ja partaterän päässä.