Rakas sinä, joka luet tätä.

En oikeastaan edes tiedä, miksi kirjoitan nyt, mutta jotenkin tuntuu että pitäisi kirjoittaa jotain jollekin. Jotain, mikä merkitsisi edes vähäsen.

Mä en enää tiedä.. Mä en tiedä, miltä musta tuntuu. Mitä mä oon? Mitä mä teen? Oonko mä masentunu? Oonko koskaan ollutkaan? Olenko mä sairas? Mitä on "normaali"? Mitä nää sekavat tunteet, joita en osaa kuvata, oikein on? Mistä ne tulee?

Mitä vuodessa on tapahtunut?

Ensin menin arviointiin, pääsin polille.. Odotin ja odotin. Vanhojen tanssit oli ja meni. Niitä pelkäsin pirusti. Vanhemmat eros. Isä hakattiin sairaalaan ja nyt sillä on uusi nainen. Äiti on muuttunut erilaiseksi ja suunnittelee omaa firmaa. Pikkuveli kasvoi jossain välissä teiniksi enkä oikein tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua. Ei se oo enää mikään "pikku"veli. Päätä pidempi ja paljon... Paljon etäisempi. Tavallaan.

Mä menetin mun rakkaan marsun ja sen jälkeen elämään saapui uusi karvapallo murunen. Sain uuden ystävän, tai oikeastaan kolme. Miten sen nyt ottaa. Aloin kirjoitella kirjekaverini kanssa uudelleen, mikä on ollut mahtavaa.

Olen ollut todella pohjalla. Kolme kertaa itsemurha on ollut todella lähellä, ja todella usein se on mielessä. Muutimme uuteen kotiin, eroon iskästä. Se sattui. Sattui luopua talosta, joka on ollut koti kymmenen vuotta. Silti on ihanaa saada oikeasti oma huone, jota sisustaa ja laittaa.

Mä aloitin viiltelyn ja oksentelun.

Koulu alkaa kohta. Se koputtaa jo oveen ja haluaa sisälle. Tavallaan on ihanaa, että elämään tulee rutiini. Silti ahdistaa ne ihmiset siellä. Ei ole oikeastaan ketään sellaista oikeaa ystävää siellä ja niin paljon pahoja ihmisiä ja pahoja muistoja. Pelkään, että romahdan. Tosin, olen mä kesälläkin romahtanut. Mutta silloin ei ole ollut yleisöä. Ei koulupainetta.

En yhä vieläkään osaa sanoa, miksi kirjoitan tätä. Mutta tunnen, että jokin vanha loppuu ja uusi alkaa. Terapian muodossa nyt ainakin.

Jättäkää kommenttia jos ehditte, olette ajatuksissani joka päivä.