Heippa rakkaat.
Edellinen kirjoitukseni kirvoitti sen parhaimman ystäväni ideaan, joka osoittautui aivan mahtavaksi. Hän nimittäin kertoi minulle pojasta, jolle voisin jutella. Hah.
Ekalla kerralla kun puhuttiin, sydän hakkasi hulluna. Kädet hikosivat. Olin punainen naamaltani ja jotenkin pelotti, että mitä tuo ihminen ajattelisi minusta.
Ensimmäisen puhumiskerran jälkeen en malttanut odottaa, että pääsisin puhumaan pojalle uudelleen. Vaikka se oli pelottavaa, olin samalla voittanut jotakin aivan mahtavaa -oman ujouteni.
Illalla juteltiin uudelleen. Sitten tuli se ahdistus. Mitä tää jätkä ajattelee musta oikeesti? Satuttaako se mua? Jutteleeko se mun kanssa vaan siksi, että mun ystävä pyysi? Paljastuuko se lopulta ihan samanlaiseksi?
Miksi kuvittelin, että tästä tulisi koskaan mitään?
Nyt eilen tuo jätkäs sai mut itkemään. Muttei samasta syystä, kuin ne aiemmat. Vaan siksi, että hän oli niin vilpitön. Mukava. Ihana. Aivan kuten ystäväni oli sanonut. Että siihen voin luottaa.
Kysyin pojalta, että haittaako sitä puhua mulle, kun olen kuitenkin random ihminen. Ja poika vastasi mulle, etten ole random ihminen vaan ihminen siinä missä muutkin. Että se kuuntelee. Aina. Ja se ihmetteli, miten joku vois juosta mua pakoon. Koska oon niin mukava tyttö. Minä.
Eilen poika avautui mulle sitten omasta taustastaankin. Puhuttiin kaks tuntia kunnes mun oli pakko mennä.
En tiedä.
Jotenki itkettää nytkin.
Että mä oikeesti pystyin siihen.
Ja että on oikeesti olemassa poikia, jotka ei ole kusipäitä.
Tosin prosentuaalisesta osuudesta en ole vielä varma.
Toivottavasti saisin uuden ystävän. Ensimmäisen ystäväpojan. :D
Joten siis, todistusaineistoa on saatu.
Nyt vaan pitäis opetella suhtautumaan siihen.
~Perhonen~
Edellinen kirjoitukseni kirvoitti sen parhaimman ystäväni ideaan, joka osoittautui aivan mahtavaksi. Hän nimittäin kertoi minulle pojasta, jolle voisin jutella. Hah.
Ekalla kerralla kun puhuttiin, sydän hakkasi hulluna. Kädet hikosivat. Olin punainen naamaltani ja jotenkin pelotti, että mitä tuo ihminen ajattelisi minusta.
Ensimmäisen puhumiskerran jälkeen en malttanut odottaa, että pääsisin puhumaan pojalle uudelleen. Vaikka se oli pelottavaa, olin samalla voittanut jotakin aivan mahtavaa -oman ujouteni.
Illalla juteltiin uudelleen. Sitten tuli se ahdistus. Mitä tää jätkä ajattelee musta oikeesti? Satuttaako se mua? Jutteleeko se mun kanssa vaan siksi, että mun ystävä pyysi? Paljastuuko se lopulta ihan samanlaiseksi?
Miksi kuvittelin, että tästä tulisi koskaan mitään?
Nyt eilen tuo jätkäs sai mut itkemään. Muttei samasta syystä, kuin ne aiemmat. Vaan siksi, että hän oli niin vilpitön. Mukava. Ihana. Aivan kuten ystäväni oli sanonut. Että siihen voin luottaa.
Kysyin pojalta, että haittaako sitä puhua mulle, kun olen kuitenkin random ihminen. Ja poika vastasi mulle, etten ole random ihminen vaan ihminen siinä missä muutkin. Että se kuuntelee. Aina. Ja se ihmetteli, miten joku vois juosta mua pakoon. Koska oon niin mukava tyttö. Minä.
Eilen poika avautui mulle sitten omasta taustastaankin. Puhuttiin kaks tuntia kunnes mun oli pakko mennä.
En tiedä.
Jotenki itkettää nytkin.
Että mä oikeesti pystyin siihen.
Ja että on oikeesti olemassa poikia, jotka ei ole kusipäitä.
Tosin prosentuaalisesta osuudesta en ole vielä varma.
Toivottavasti saisin uuden ystävän. Ensimmäisen ystäväpojan. :D
Joten siis, todistusaineistoa on saatu.
Nyt vaan pitäis opetella suhtautumaan siihen.
~Perhonen~
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.