Hiljaisuus, hiljaisuus kaikkialla. Nojaan kasvoni lähelle ikkunaa ja tunnen kylmän viiman ikkunan raosta. Kyyneleet valuvat kasvoilleni, ne ovat niin lämpimiä, että hytisen. Hymyilen, olen niin onnellinen että voisin haljeta, pamahtaa kuin ilmapallo.

Mä kerroin sulle, miltä se tuntuu. Ja mä kerron sen uudelleen.

Sä olet asunut pitkän aikaa elämästäsi pimeässä, kosteassa, kylmässä kuopassa yksin. Sä olet tutkinut joka kolkan, se on sun koti. Siihen sä olet tottunut. Pimeään ja pelottavaan. Sitten pikkuhiljaa, sä haluaisit kurkistaa miltä kuopan ulkopuolella näyttää.

Hiljakseen, yksi jalansija kerrallaan sä kapuat liukasta reunaa ylöspäin. Välillä liukastut, lipeät ja putoat. Ottaa voimille kiivetä ja välillä haluaisit vaan palata takaisin alas. Siellä on ainakin tuttua ja turvallista. Silti sä jatkat hampaat irvessä kiipeämistä. Joissain kohdin se on helpompaa, joissain hyvin vaikeaa.

Puuskuttaen, hikisenä ja väsyneenä pääset pinnalle.

Siellä on niin kirkasta, että tuntuu kuin silmät sokaistuisivat. Kaikkialla on uusia ääniä, hajuja ja ennen kaikkea on valoisaa, lämmintä. Aurinko paistaa, linnut laulavat ja tuuli hyväilee hiljaa sun hiuksia.

Kaikki on niin kaunista, mutta niin kovin vierasta. Sä kävelet, etsit ja hymyilet. Mikä on tuo ääni mikä sun sisältä kumpuaa? Se on nauru. Sä et ole pitkään aikaan nauranut kunnolla. Sydämen pohjasta.

Otat pari tanssahtavaa askelta ja naurat. Naurat vaan ja hymyilet. Silmissä sulla on kyyneleitä. Aurinko on niin lämmin, pehmeä, sulla on hyvä olla.

Vaikka sä pelkäät, sä et enää halua takaisin totuttuun kuoppaan. 

Sä haluat nähdä maailmaa, sä haluat nähdä lisää kauniita asioita, tutustua ihmisiin, eläimiin, kasveihin, puihin ja koko elämään. Sä haluat tuntea sen lämmön. 

Sä haluat nauraa, aidosti, sydämesi pohjasta.

Ja niin sä jätät kuopan. Se on haikeaa, sulla ei pitkään ollut muuta maailmaa kuin se yksinäinen, pimeä, kylmä ja ahdistava kuoppa. Mutta nyt koko maailma on sulle auki.

Siltä se tuntuu kun on masennuksen jälkeen onnellinen.