Hei rakkaat.

Tänään on ollut vaikea päivä. Koulussa huomaan tuijottelevani tyhjyyteen ja tuntevani sen onton tunteen rinnassani. Kun havahdun huomaamaan tämän, huomaan kavereideni vilkuilut silmäkulmastani. En vain jaksa hymyillä enää, jos ei ole mitään hymyiltävää. Olen hymyillyt tässä kolme vuotta, peittäen sen, kuinka alhaalla olen ollut, enää en jaksa enkä pysty siihen. Mitä sitten, vaikka kaikki tietäisivät?

Olisipa koulussa edes joku, jolle voisin puhua. Mutta nyt olen aikalailla yksin. Tai paremminkin riippuvainen koulun ulkopuolisista ystävistä. Tai ystävästä. Säälittävää, eikö?

En haluaisi roikkua kenessäkään. Enkä olla kenellekään vaivaksi. Silti tarvitsen jotakuta, jolle keskustella. Olisi ihanaa jos koulussa olisi se ystävä, joka ymmärtää pelkästä katseesta, äänensävystä ettei kaikki ole hyvin. Ja joka osaisi sanoa juuri ne oikeat sanat. Tai olla sanomatta mitään, mutta jonka tietäisin ymmärtävän.

Olen yrittänyt katsoa maailmaa uusin silmin. Olen ikuinen romantikko, joka etsii "sitä oikeaa". Joka on aina uskonut, että joku tasaa kaikille yhtä paljon pahaa ja hyvää. Nyt alkaa usko horjua molempiin. Siksi olen yrittänyt vakuuttaa itselleni, etten tarvitse "sitä oikeaa".

Epäonnistuin jo ensimmäisinä päivinä.

Nyt on pakko lopettaa, äiti tuli kotiin ja se tulee kohta ihmettelemään, mitä kirjoitan.

Kirjoittelen taas pian.

Pysykää juuri sellaisina kuin olette.

~Perhonen~