Monet tekevät vuoden summauksen vasta uutena vuonna, mutta mulla on tänään se päivä kun olen miettinyt, että taas vuosi on kulunut ihan kohta. Niin paljon on ehtinyt tapahtua ja mun elämä on muuttunut paljon vuoden takaisesta. 

Olen menettänyt monia ihmisiä. Tai menettänyt ja menettänyt, olen ehkä oppinut, ketkä ovat oikeita ystäviä ja ketkä eivät. Olen oppinut, että kaikki eivät halua mun parasta ja että kaikkiin ihmisiin, edes niihin joiden luulit olevan kaikkein läheisimpiä, voi luottaa. Mutta sitten kääntöpuolella olen löytänyt timantteja, sellaisia ihmisiä, jotka ovat siinä ja pysyvät. Ja lopulta tilanne menee plussan puolelle. Kaikki kipu, ahdistus, suru ja pelko on niiden ihmisten arvoista. Niiden, jotka ovat siinä, tukevat, eivätkä lyttää mua maahan. Niiden ihmisten, jotka nostavat mut kun en jaksa itse.

Olen muuttanut asumaan yksin. Tuntui, että paino tippui mun sydämeltä. Olen kantanut valtavaa taakkaa äidistä ja veljestä ja nyt mä kannattelen vain ja ainoastaan itseäni. Mä en työnnä enää itseäni syrjään muiden ongelmien tieltä vaan pidän huolen siitä, että muistan omat ongelmani ja hoidan ne ennen kuin alan selvitellä kenenkään muun ongelmia. 

Puhumattakaan siitä, että olen oppinut maksamaan omat laskuni, kokoamaan ikean huonekaluja, ostamaan tiskiainetta, seuraamaan rahatilannetta ja lisäksi musta on tullut velallinen ihminen, jolla on opintolaina. 

Mä olen tehnyt virheitä ja oppinut niistä. Mulle on annettu anteeksi kokonaan ja täysin. Se tuntuu uskomattoman hyvälle, että vaikka tein väärin, joku osasi antaa koko sydämestään mulle anteeksi eikä ole enää tuonut asiaa esille. Se on sillä hyvä. Mä olen saanut myös leikisti anteeksi. Se on sitten lyöty myöhemmin uudelleen päin näköä, mutta en mä voi tehdä muuta kuin olla pahoillani, pyytää anteeksi ja jatkaa eteenpäin. Sen oppiminen on yksi kivuliaimpia opetuksia, joita olen käynyt läpi. Se, että osaa päästää irti. En mä voi viettää loppuelämääni pyydellen anteeksi. Toisen on tultava vastaan. Ja todellinen ystävyys kestää sen.

Mä olen paininut itseni kanssa. Todella. Ja ensimmäistä kertaa näiden kuuden masennusvuoden aikana voin sanoa, että tämä vuosi on ollut enemmän positiivinen kuin mikään vuosi tätä ennen masennukseni aikana. Musta tuntuu, että mä etenen ja että jokin käännekohta on nyt saavutettu. Välietappi, iso maamerkki. Ja tästä on hyvä jatkaa yhä eteenpäin, kohti tervettä ja parempaa minää, joka osaa arvostaa ja rakastaa myös itseään.

Mä olen osannut hoitaa asioita hyvin. Olen oikeasti, aidosti ylpeä itsestäni. 

Se tunne, kun illalla käy nukkumaan ja odottaa aamua, sitä että herää on jotain uutta. Niin kauan olen toivonut, etten aamulla enää herää. Että jollain tavalla kipu, ahdistus, pelko, epävarmuus ja kaikki negatiivinen loppuisi. Mä en olettanut että paraneminen olisi koskaan mahdollisuus. Mä elin niin kauan siinä mustassa pimeydessä, että valo sokaisee, se häikäisee. Eikä voisi uskoa, että kun nipistää itseään, on yhä valoisaa.

Tämä ei ole unta.

En sano enää, että matka on pitkä ja kivinen. Mä toivon, että elän pitkään ja tiedostan sen, että joudun kohtaamaan monia esteitä, haasteita ja muita asioita joista en pidä. Jokainen niistä kuitenkin loppujen lopuksi selviää ja se, mikä ei tapa, sattuu helvetisti ja vahvistaa lopulta. Silti mä alan uskoa siihen, että tää matka on kaiken arvoinen ja haluan heittäytyä sen mukaan täysillä.

Mä inhoan uuden vuoden lupauksia ja "uusi vuosi, uusi minä" -paskaa. Mutta tulevana vuonna mä jatkan terapiaa ja toivon, että saan taas asioita eteenpäin. Toivon, että lääkitys voidaan lopettaa ja mut todetaan terveeksi. Toivon, että tapaan ihmisiä ja opin lisää joka päivä. Toivon että käyn nukkumaan, nään unia ja aamulla herään uuteen päivään.

 

Onnea ei saa sillä, että luovuttaa ja antaa periksi. Onnea saa kun jää tänne ja taistelee. Joka päivä. Onnea saa kun on vahva ja heikko samaan aikaan. Kun osaa itkeä, nauraa ja tuntea täysillä.

Mä oon täällä vielä, ja jos tää on unta, älkää herättäkö mua.

 

~Perhonen~