Hei rakkaat.

Ja hyvää helmikuuta. Aika menee vaan jotenkin kamalan nopeasti. Mutta ei se mitään. Kohti uusia juttuja.

Viime viikolla poistin yhden menneisyyden haamun vihdoinkin Facebookista. Ei ehkä maailman isoin asia, mutta mulle se oli eteenpäin menemisen kannalta tärkeää. En mä tiedä, miksi se ihminen oli sinne jäänyt roikkumaan, mutta yhtenä päivänä vaan sain tarpeekseni. Hän ei ole mun ystävä, ei edes kaveri. Pelkkä haamu menneisyydestä, joka satutti mua. Kyllä sellaisesta voi päästää irti.

Sellaisesta pitää päästää irti.

Jos pitää menneisyydestä kiinni, ei voi olla onnellinen tässä hetkessä. Niin se ainakin musta on. Ei voi olla täysillä tässä hetkessä.

Eikä tulevaisuudessakaan voi elää, koska se ei ole täällä vielä. Eikä kenellekään ole luvattu huomista. Kaikki voi loppua pienessä hetkessä. Sitten on myöhäistä enää miettiä että voi kun olisin ja jos olisin. Siinä on sitten kaikki. Kokonainen elämä.

Viime viikolla terapian jälkeen jäi paskat fiilikset voimakkaasti päälle. Puhuttiin tästä haamusta, miehestä. Terapeutti käytti hänestä sanaa sadistinen. Koska mies ei välittänyt siitä, mitä mä haluan. Tai siitä, että muhun sattui uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Ja terapeutti sanoi, että kun on ollut masentunut, saattaa herkästi alistua. Ajatella, että okei, mä ansaitsen tän. Tämä on oikein. Tuo toinen ihminen ei tee väärin kun satuttaa mua.

Ja mä en halua olla sellainen. Mä en halua alistua. Mä en halua, että mua satutetaan.

Mutta se jotenkin iski päin naamaa. Mitä jos mä vaan tyytyisin sellaiseen suhteeseen? Missä mä olisin vuoden, viiden tai kymmenen päästä? Olisinko mä se nainen, joka valehtelee miehensä puolesta kaikille. Joka ei pääse minnekään, koska mies pitää sut kotona. Joka kulkee naama mustelmilla ja kertoo, että törmäsi oveen tai kaatui liukkailla.

Ei. Mä en halua. Mä olen nähnyt sitä. Mä olen nähnyt, mihin se johtaa.

Ja kun sellaisesta paskasta on vaikea päästä irti.

Kun ei osaa arvostaa itseään.

Kun sut poljetaan niin alas, ettet enää pääse ylös.

Kun et edes jaksa yrittää nousta.

Mutta mä en tyytynyt siihen. Mä löysin jotain niin paljon parempaa. Jotain ainutlaatuista. Ja siitä mä olen käsittömän onnellinen. Hänen kanssaan saan nähdä, että kaikki miehet eivät ole samanlaisia. Kaikki miehet eivät satuta sua. 

Ja mä olen onnellinen. Kaikki mun rakkaat on sanoneet, että se on tärkeintä. Ihan sama, vaikka olis vaikeuksia tai vastoinkäymisiä. Niitä on aina. Mutta kunhan mä olen onnellinen. Ja tiedättekö, sekin saa mut niin kiitolliseksi. Että mulla on ihmisiä ympärillä, jotka oikeasti aidosti välittävät siitä, että mulla on hyvä olla.

Kaiken paskan jälkeen.

Aurinko paistaa. Mulla on turvallinen ja hyvä olla.

Olette rakkaita.

~Perhonen~