Monta päivää etten ole kirjoittanut, johtuu varmaan siitä, ettei oikein ole osannut sanoa mitään.

Hmm.. Hankin sen kauan halutun nenäkorun. Pukeudun värikkäästi. Olo tuntuu hyvälle. Jopa kauniille välillä. Tapasin pari uutta ihmistä, jopa yhden jätkän. Olin iskällä. Nyt koulu jatkuu taas ja pelottaa, mitä siitä tulee. Tukehdunko niihin hommiin?

On pakko ottaa asia kerrallaan, yksi essee tai tunti ajallaan. Ei saisi ahmia liikaa itselleen niin, ettei jaksa enää.

Monet asiat on pyörinyt mielessä, lähinnä se ystävä, josta erkanin. Täysi-ikäisyys lähestyy päivä päivältä ja sen piti olla se päivä, kun me ollaan vapaita yhdessä tekemään mitä halutaan. Nyt me ollaan niin erillään, että syvä kuilu meidän välissä vaan syvenee joka hetki. 

Katselen sua, sä näytät samalta
Mutta äänessäs on jotain uutta
Onpa kiva pitkästä aikaa jutella
Vaikka en tunne enää sinua

Koska me ei olla enää me
Ostetaan joululahjat jollekin toiselle
Sä et kuulu enää mulle
Kun lähdet, en perääsi enää kävele
Koska me ei olla enää me
Voit saattaa kotiin, mut et pääse enää sisälle
Ei haavat niitä repimällä parane
Joten käänny ja kävele
Koska me ei olla enää me

Marraskuun viima vasten puhaltaa
Helsingin kadut tulvii loskaa
Mulla on kylmä ja sen kyllä huomaat
Mutta et tarjoo sun takkia

Katselen sua, sä näytät samalta
Vaikka en tunne enää sinua
 

....

Joten käänny ja kävele
Koska me ei olla enää me, ei enää me

Haluaisin puhua yhdestä kipeästä asiasta paljon ja pelkkä sen esiin tuominen saa vatsani koskemaan. Siitä ei puhuta. Ole hiljaa, sitä ei koskaan tapahtunut. Mutta se tapahtui, se tapahtui mulle ja muhun sattuu. Mua pelottaa. Mua hävettää. Mua ahdistaa. Mä en tahdo puhua. Ei siitä tarvitse puhua. Kyllä tarvitsee. Mä tarvitsen sitä.

Öh. Möh. Joo, en osaa sanoa mitään.

Olette tärkeitä, rakkaita.

Kyllä mä löydän itseni kaiken paskan keskeltä ja pikkuhiljaa tuntuu, että mähän pärjään, helvetti vieköön. Mä osaan jo nauttia pienistä hetkistä.

Hyvä tästä tulee.