Hiljaisuus, olisitpa lähelläni, minussa kiinni, minulla on ikävä. On ikävä käsiäsi, jotka pyyhkäisevät hiukset mun naamalta korvan taa. On ikävä sun huulia, jotka nousee kaulaa pitkin huulille. Tunnen, miten hymyilet, miten mä hymyilen, miten toivon ettei se lopu koskaan. Sä katsot mun silmiin hymyillen, sitten vakavoidut, painat huulesi omilleni vaativasti, omistavasti enkä mä mitään muuta tahtoisikaan kuin olla sun. Mä olen kiinni sussa ja sä olet kiinni mussa. 

Mä en tee tätä taas, mä en myönnä tätä, mä olen päässyt susta yli. Sä et merkitse mulle mitään, sä olet samanlainen kuin kaikki ne muut. Siitä ei koskaan tulis mitään, sä et koskaan vois tuntea näin mua kohtaan. Et koskaan. Et koskaan, koskaan, koskaan.

Voi helvetti, ei tästä tuu mitään. Mä oon ollu ihastunu suhun kutosesta asti. Mä en voi tehä tätä, mä en voi tuntea näin. Tän on loputtava. LOPETA, suhun sattuu. Nytkin puristat sun rintakehää että se pysyis kasassa. Hengitä, hengitä. Kaikki on helpompaa näin, pojat tuo vaan ongelmia. Lopeta.

Lopeta. Nyt. Heti.