Mulla on aivan mahtavia ja parhaita ystäviä. En edes käsitä, mitä oon elämässä tehnyt oikein että olen ansainnut näin ihania ihmisä mun ympärille. Olen niin kiitollinen, niin pieni tän kaiken edessä ja musta tuntuu, että mun sydän pakahtuu. Haluaisin huutaa katolla koko maailmalle, miten onnellinen olo mulla on. Että oikeasti elämä voittaa. Kaikkein pimeimmän, kylmimmän ja julmimman paikan läpi kulkee pienen pieni valonsäde joka lähtee suurenemaan kun siihen tarttuu.

Eilen oli mun ja mun ystävän synttärijuhlat. Kun osa vieraista lähti, jäljelle jäi vain ne läheisimmät ja rakkaimmat ystävät, joiden kanssa voi olla vaan ja hengittää, olla sellainen sekopäinen oma itsensä kuin on.

Ne ystävät siinä avasivat mun silmiä paljon. Mä rakastan jokaista niistä niin paljon.

Erityinen lämmöntunne tuli kun yksi heistä otti mun käsistä kiinni ja sanoi: "Sun pitää ajatella itseäs. Se ei ole itsekästä. sä ansaitset olla onnellinen. Sä oot niin vahva mun mielestä. Sä olet kestänyt ja mennyt läpi niin monen asian. Sä olet vahva. Me ollaan kaikki vahvoja muijia. Sun pitää muistaa se. Sun pitää rakastaa itseäs. Eikä miellyttää yhtään ketään. Ei elää ketään muuta varten. Vaan sua itseäs koska tää on sun elämäs. Ei mun, ei ton, eikä ton ystävän. Sun."

Ja sitten se ystävä halasi mua tiukasti.

Ja....

En mä tiedä. Itken nytkin. Koska...Oh. 

Wau. Oon niin kiitollinen.

Tästä on taas hyvä aloittaa uusi viikko.

Olette rakkaita.

¨~Perhonen~