Pieniä pilkahduksia onnesta ja onnistumisesta on tullut viime aikoina. Ehkä mun sisällä on voimaa, josta en ole ollut tietoinen.

Ehkä mä voin selättää tän masennuksen.

Ehkä mä olen tarpeeksi vahva.

Enemmän kuin mitään muuta haluaisin olla onnellinen, mutta niin kai ihan jokainen ihminen haluaisi olla. 

Esiinnyin pari päivää sitten ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin luokassa, ja voin sanoa että sen jälkeen taputin itseäni selkään. Mä pystyin siihen asiaan, josta oli tullut mulle valtava, olkapäällä istuva mörkö.

Tänään viittasin tunnilla myöskin ensimmäistä kertaa koko lukioaikana. Voitteko tajuta? Hah. Sekin tuntui vapauttavalta. Että mitä helvettiä mä pelkään? SItä, että ne haukkuu mua taas? Voiko ne mua enää pahemmin satuttaa?

Miksi antaisin niille ylipäätään valtaa satuttaa mua?

Miksi lakkaisin elämästä vain siksi, että ne haluaisivat mun tekevän niin? Miksi muuttuisin, sulautuisin seinään, vain siksi, etten kelpaa heille sellaisena kuin olen?

Ainutlaatuisena.

Outoa, että mulla on tälläinen voimakas olo, vaikka ahdistus ja masennus on tällä hetkellä karannut mun hallinnasta. Mä en enää hallitse kohtauksia tai ahdistusta niin kuin aiemmin.

Silti mä en pelkää niin paljon kuin ennen. 

Mä tavallaan olen alkanut tajuta, ettei niillä kiusaajilla, syrjiöillä ja arvostelijoilla ole mitään arvoa. Ne ei tunne mua, ne ei nää kaikkea vaan tekee arvion ulkonäön ja menneisyyden avulla. Miksi mun pitäisi antaa niiden vaikuttaa muhun?

Totta kai mua pelottaa ja mietityttää, mähän en ole terve, en edes lähellä.

Mutta mä etenen.

Pienen pienillä vauvan askelilla mä taistelen sinne voittoon, maaliin. Siellä mä olen vahvempi kuin mun kiusaajat ja arvostelijat yhteensä, ja siellä mä voin hyväksyä itseni ja olla viimeinkin onnellinen.

Olette rakkaita.

~Perhonen~