Se hiipii nurkan takaa ja hymyilee mulle kuin vanhalle ystävälle. Mene pois, mä yritän sanoa, mä en tarvitse sua, mutta se ei usko. Sen mielestä mä tarvitsen sitä kipeämmin kuin aiemmin, sillä me kuulutaan toisillemme.

Minä ja masennus.

Minä ja ahdistus.

Ystävät.

Mä en oikein tiedä.. Mä.. Musta tuntuu, että olen niin hukassa. En tiedä, miltä musta tuntuu. Pelottaa että lipsun takaisin siihen menneeseen.

Mä en ole viillellyt 61 päivään. Miettikää. Se on ihan helvetin pitkä aika, mä en ole edes ajatellut sitä juurikaan. Nyt se on taas mun päässä. Jos se saisi masennuksen ja ahdistuksen pysymään poissa? Eikö se olisi pieni hinta?

Ei. Ei. Ei.

Mä en sorru siihen enää. Elämässä on niin paljon muutakin, mä ansaitsen parempaa. Mä olen parempi kuin se terä, joka mua huutaa luokseen. Mä pystyn tähän, mä olen pystynyt tähän niin kauan jo. Mä jaksan eteenpäin ilman veistä.

Mä kirjoitin tänään itsemurhasta äidinkielessä.

Mä kirjoitin siitä tytöstä, joka päätti elämänsä.

Mä....

Ohhoh. Jos tää on vaan huono päivä.