Mun ja äidin suhde on ollut jo pitempään päin helvettiä. Nyt vasta terapian myötä mä olen tajunnut, miten väärin se on mua kohtaan tehnyt. Mun on ollut todella vaikea ymmärtää, missä olen minä ja missä on mun äiti. Mun persoonallisuus ja äidin persoonallisuus. Koska äiti on alkanut kohdella mua ystävänä, eikä lapsena. Kertonut ja tuputtanut asioita, jotka ei kuulu kymmenen vanhalle lapselle, joka ei ymmärrä maailmasta vielä juuri mitään.

Mulla on mennyt terapiassa kauan, että olen päässyt irti. Sitten hämmennyksen jälkeen alkoi ahdistus ja viha. Miten paljon tuskaa se on aiheuttanut mulle, mun oma äiti. Miten väärä meidän suhde on. Mä en ole voinut olla minä. 

Sitten mä halusin pois. Muutin uuteen kaupunkiin ja olo helpottui merkittävästi. Nyt sitten äiti muutti samaan kaupunkiin. Taas ahdistaa. Se on liian lähellä.

Mä joudun taas kuuntelemaan ja näkemään, miten äiti sössii oman elämänsä ja siinä sivussa vähän munkin ja mun veljen. Se on niin väärin. Ei lasten kuuluisi olla aikuisia, jotka vahtii ja huolehtii.

Muhun sattuu, koska äiti on mulle todella rakas. Samalla se katkeruus ja viha tunkee esiin. Miten mä olen hukannut niin paljon elämästäni miellyttääkseni äitiä?

Mä en edes tiedä, miten asian voisi ottaa esiin. Äiti alkaa aina itkeä, olla marttyyri. "Parhaani olen yrittänyt" tai "En mä voi koko loppuelämääni pyydellä anteeksi". Miten sä voisit keskustella niinkuin aikuinen sen kanssa?

Äiti on mulle 600 euroa velkaa. Mä jouduin ottamaan opintolainaa, koska se jätti mut kuseen laskujen kanssa. Että jes, aivan mahtavaa.

Se lupaa hoitaa asioita, muttei hoida. Aina kuulen selityksen, miten kaikki järjestyy ja ensi kuussa sitten.

Mä lakkasin luottamasta äidin lupauksiin ajat sitten. Silti, silti mun sisällä on se lapsi, joka haluaisi, että äiti hoitaisi asiansa kuntoon ja auttaisi mua. Joka sanoisi, että mä olen tässä, mä autan. 

Mutta ei. Tyhjiä sanoja tuuleen.

 

Mä en jaksa enää uskoa. Toinen, kolmas ja neljäskin mahdollisuus meni jo.

Ja se sattuu.

Rakkaudella,

Perhonen