Rinta on auki. Se on revitty ja runneltu. Sattuu fyysisesti. Kun vaan saisin kuulla sun äänen. Nähdä sun silmät ja hymyn. Antaisin mitä vaan että olisit tässä mun vieressä silittämässä mun selkää.

Selvinpäin.

Koska silloin sä olet sinä. Ihana, hellä, kiltti, suloinen...Se mies, jota mä rakastan. Rakastan yli kaiken. 

Mä en halua edes ajatella, että olisin menettänyt sut. Mutta se tulee väkisin mieleen. Mitä jos sä et ole enää täällä. Ja mä yhä olen täällä. Miten mä selviän. Mitä mä teen. Miten mä osaisin koskaan olla kenenkään muun kanssa. Rakastaa ketään muuta.

Ja kun mä tiedän, että jos tää jatkuu näin, mun on pakko lopettaa tää. Tää mitä meillä on. 

Se jos mikä sattuu. Sattuu niin saatanasti.

Koska en mä voi... En mä voi päästää susta irti. En mä voi kuvitella vierelleni ketään muuta. Enkä mä halua.

En halua.

 

 

 

Kun vaan tajuaisit, miten paljon sä satutat mua. Vaikka sä sanoit, ettet halua satuttaa mua. Tai ketään.

Miksi sä sitten satutat itseäsi koko ajan?

Sä voit kuolla. Sä olisit voinut kuolla. Sä voit olla kuollut.

Kun mä en tiedä. Se epätietoisuus repii mua sisältä kappaleisiin. Haluaisin vaan lähteä etsimään sua. Sanoa, että mä olen tässä. Ei ole mitään hätää. Mä rakastan sua. Mulla on sua ikävä. Tulisit viereen. Ja lakkaisit satuttamasta. Itseäsi ja mua. Koska joka kerta kun sä satutat itseäsi, sä satutat mua. Joka kerta.

 

 

Mä en osaa tehdä mitään. Ensin tuntuu että olen tyhjä. Turta. Sitten iskee se saatanallinen kipu. Hirveä itku. Makaan sikiöasennossa sängyssä ja rutistan rintaa kasaan, ettei se hajoa lopullisesti. 

Kuivaan kyyneleet ja olen taas turta.

Silmissä on hiekkaa ja päätä särkee. Vatsaan koskee. 

En osaa nukkua. En katsoa telkkaria. En puhua. 

Pakko kirjoittaa.

On jotain tekemistä.

Ja kohta mä lähden etsimään sua. Baareista, puistoista, ojista... Ja mä pelkään että löydän sut. Ja mä pelkään etten löydä sua.

Koska mitä mä sanoisin? 

Miten mä saisin sut ymmärtämään?