Mietin tänään illalla sitä, miksi olen jatkuvasti niin vihainen. Mä aina ihmettelin masentuneita ihmisiä, jotka ikään kuin vihasivat koko maailmaa. Nyt vasta mä alan ymmärtää. Se kaikki viha, suru, raivo, sanomattomat sanat, patoutuvat sun sisään ja jossain vaiheessa ne kuohuvat yli. Niiden on pakko päästä ulos.

Mä olen tänään saanut taas paljon paskaa niskaan ja mietin, mikä niillä kaikilla asioilla on yhteistä. Se on se, että ihmiset ovat käyttäneet mua hyväkseen tavalla tai toisella tai siltä se ainakin tuntuu. Ja mä alan olla aivan helvetin täynnä sitä, että ihmiset vaan käyttää sua ja heittää sut menemään kuin olisit joku roska. Sen jälkeen menee aikaa, kunnes ne taas tarvitsee jotain.

Ja kuka on niin saatanan kiltti, että joo, kyllä mä teen, kyllä mä hoidan, kyllä, kyllä, kyllä. Kun pitäisi sanoa ei. Ei. Ei enää. En jaksa. En tahdo. Ei vittu kiinnosta.

Mä olen liian kiltti. Aina ajattelemassa muita. Ja vasta nyt alan todella ymmärtää, miten paljon ihmiset käyttävät sitä hyväkseen. Eniten sattuu silloin, kun ihminen, jonka et koskaan uskonut tekevän niin, tekee niin. Käyttää sua omiin tarpeisiinsa. Käyttää hyväkseen sitä, että olet kiltti.

Mä en halua kylmäksi ämmäksi, joka ei päästä ketään lähelle. Mun on tehtävä jotain. Mun on opittava sanomaan ei. Mun on opittava sanomaan, mitä todella ajattelen.

Tai mä katkeroidun. Alan vihata maailmaa.

Alan vihata ihmisiä.

Alan vihata itseäni.

 

Pakko päästää viha ja raivo pois. Kaikki se suru, katkeruus ja viha. Niillä ei tee mitään. Ei todella. Mutta siellä ne on. Ja ne on pakko käsitellä. 

Niistä on päästettävä irti ja jatkettava matkaa.