Hei rakkaat.

Sain lauantai-keskiviikko aikavälillä kuusi paniikkikohtausta. Keskiviikkona viimein itkin sen pois. Itkin ja itkin. Mulla oli niin lohduton, loppumattoman surullinen ja pelokas olo. 

Viime yönä sain nukuttua taas.

 

Tässä puolen vuoden aikana oon muuttunu ihan helvetisti. Aivan tosi, tosi paljon. Hyvään suuntaan suurimmaksi osaksi. Ei se ole ollu helppoa. 

Eka oli aallon pohja. Loukkasin ihmisiä, vihasin itseäni, satutin ja rikoin. Oli pimeää, pimeämpää kuin koskaan aiemmin. Ja siitä alkoi nousu. Hitaalta tuntuva, mutta kuitenkin niin nopea, ettei pää ihan pysy mukana.

 

Mä olen eksyksissä. Koko mun minäkuva on jyristetty uuteen uskoon, pieniksi palasiksi, joista kokoan sitä oikeaa minää jonka kanssa haluan olla ja tulla toimeen. 

Terapeutti puhui mulle turvattomuuden tunteesta. En kestä sitä. Vihaan sitä. Se on pelottavaa ja ahdistavaa. Ja siinä, siinä on se tiukka möykky, ongelmien alku ja juuri. Turvattomuus ja oma minäkuva.

 

Kuinka paljon mä olenkaan muuttunut. Kaikkea en ole sisäistänyt. En läheskään kaikkea. 

Enkä mä ole vielä valmis.

Mutta joka päivä, mä olen yhä lähempänä.