Hei rakkaat.

Mm.. Eräs ihminen tästä melko läheltä, vuoden nuorempi tyttö kuin mä, päätti elämänsä hirttämällä. Mä menin sekaisin. Hajosin ihan palasiin. Tänään olen yrittänyt koota itseni kasaan.

Mä lähdin koulusta kuin zombi. En sanonut kellekään mitään, lähdin vain turtana, mitään tuntematta kävelemään. Mä kävelin ja kävelin, menin teiden yli katsomatta autoja, ajattelin ettei mikään merkitse. Jos mä kuolen, niin sitten kuolen, niin oli tarkoitettu. Kävelin seurakuntakeskuksen pihaan, istuin penkille ja en saanut henkeä. Halusin mennä sisään, halusin rukoilla, halusin huutaa. Hävetti liikaa. Sitten vaan kokosin itseni sen verran, että kävin kaupassa, menin kotiin (hokien koko matkan, että musta välitetään ja ajatellen samalla kuitenkin, että lopetan sen nyt, nyt heti). Uppouduin telkkariin, sain ajatukset pois hetkeksi.

Pahinta on ollu, etten ole saanut itkettyä. Sitä ei vaan tuu.

Kävin tänään terapiassa ja se helpotti. Enää rinta ei oo ihan rutussa, henkikin kulkee suht hyvin.

Mä pysyn kasassa, mä jaksan ja mä pystyn tähän.

Välillä vaan on vaikeampaa.