Anteeksi. Tää ei ole itsemurhakirje, ei vielä, ei taaskaan.
Ei nyt.
Vihaan itseäni nyt enemmän kuin pitkään aikaan. Haluaisin purkaa sen viiltelemällä, mikä saa mut vihaamaan itseäni vielä enemmän, koska se satuttaisi itseni lisäksi niin montaa ihmistä. Miksi ihmiset on niin ilkeitä? Miksi... Miksi mä olen niin täynnä vihaa?
Koko ajan työnnän mun rakkaita pois.
Mä rukoilen, antakaa mun olla, antakaa mun vaan olla nyt. Silti kukaan ei kuule. "Mitä kuuluu?" "Mikset vastaa?" "Älä valehtele mulle."
Mietin yhä kuolemaa joskus. Että millaista olisi jos en olisikaan enää täällä. Joskus haluan vain luovuttaa, yhä vieläkin.
Yhtenä iltana kaivoin veitsen esiin, pyörittelin sitä kädessäni.
Laitoin sen terän ranteelleni.
Painoin sitä, tunsin sydämen lyönnit.
Siinä ei menisi kauaa.
Vain hetki ja tämä olisi ohi.
Anteeksi.
Tää on tälläinen päivä taas. Mä lupaan skarpata.
Nyt oon niin väsynyt, etten jaksa edes yrittää.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.