Pitkä kirjoitustauko jälleen. Tai siltä ainakin musta tuntuu.

En oikein tiedä, miltä musta tuntuu. Siis hyvälle, paremmalle yhä edelleen kuin aikoihin. Nyt vaan uutena, vahvempana ja parempana minuna mun on mieitittävä asioita uudelleen ja jotkut ihmiset, asiat, on erittäin kivuliaita miettiä ja punnita. Mikä ja kuka on mulle hyväksi, kuka taas ei.

Heti kun saan siitä selvyyden, joku tekee jotain mikä muuttaa mun käsityksen. Hyvään tai huonoon. Mä oon loppujen lopuksi päättänyt luottaa ihmisiin. Siinä altistaa itsensä kivulle, mutta toisaalta voi saada niin paljon. En usko, että ihmiset ovat pahoja. Etenkään ne, joita kutsun ystäviksi. Joskus tekee virheitä, jokainen. Silti mulle enemmän painaa ne hetket, kun ystävä on ollut siinä kuin ne, jolloin hän ei ollut. Jos niitä on siis vähemmän.

En tiedä onko tässäkään tekstissä mitään järkeä. Pyydän anteeksi sekavuutta.

Ikuisuuksia ei voi pyydellä anteeksi. Ei voi selittää uudelleen ja uudelleen. Keneltäkään ei voi vaatia sitä. Lopulta se on se ihminen, jota on loukattu, joka päättää miten asia etenee. 

Itse olen möhlinyt. Pyytänyt anteeksi ja antanut olla. Mä en saa virhettä tekemättömäksi. En vaikka kuinka haluaisin. Niinpä on annettava olla. Mä en aio käyttää elämääni pyydellen anteeksi. Olen tehnyt sitä niin paljon. Pyytänyt anteeksi koko olemassaoloani.

En enää.

Mä olen täällä, mä ansaitsen olla täällä.

Hyvää uutta vuotta, mikäli en ennen vuodenvaihdetta kirjoita.

Olette rakkaita. Pysykää turvassa, pitäkää hauskaa.

 

~Perhonen~