Kun ei ihmiset nää niitä hetkiä. Kun itken hysteerisesti ja sä pidät musta kiinni. Kun kiukuttelen sulle ja sä saat mut nauramaan. Kun mulla on paha mieli ja sä hipsuttelet mua ja sanot, että olen rakas ja kaunis ja riittävä. Kun tunnen itseni rikkonaiseksi ja vääräksi, sä sanot, ettei mussa ole mitään vikaa. Vaikka tiedätkin, että onhan mussa. Meissä kaikissa on. Ihmiset eivät nää, miten joka ilta tulet mua nukuttamaan, sillä en osaa oikein nukkua yksin. Olet hetken mun vieressä ja voin puhua sulle kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ja sä kuuntelet. Ja sua kiinnostaa.

Ja joka ikinen ilta saan sen hyvän yön suukon.

Sä olet ensimmäinen mies, joka on hyväksynyt mut näin. Juuri näin. Joka sanoo mulle joka päivä, että olen rakas. Ja että olen hyvä. 

Sä ymmärrät sen, että olen hirveän huomionkipeä ja kaipaan hellyyttä. Et koskaan valita siitä.

Kutsut mua hellittelynimillä. Olen mussukka, muru, kulta, rakas, hani.. Ja mä en koskaan kyllästy siihen. Se tuntuu ihanalle.

Sä olet ihana meidän lemmikkien kanssa. Pidät niitä sylissä ja silittelet ja höpöttelet niille. Joka päivä. Ja mun sydän sulaa ihan joka kerta.

Mä rakastan sua. Mä rakastan meidän arkea, pientä omaa kuplaa. Ja niin kuin olen sanonut, sun vieressä on mun koti. Siinä mä olen turvassa. Tuntuu, että siinä aika pysähtyy. 

Ja mä en uskonut, että voisin koskaan kokea mitään sellaista.

Joten niin. Tässä ollaan vain sinä ja minä. Ei kukaan muu. Juuri niin kuin kuuluukin.

Olet rakas.