Liikun seinän viertä ja käteni haparoi sinun kättäsi. Kun minun kuuluisi tuntea kätesi, en tunne mitään. Kuin olisin ilmaa. Näkymätön.

Tänään ymmärsin perimmäisen syyn sille, miksi alan itkeä kun isäni kritisoi sitä, että tekemässäni ruuassa on liikaa suolaa. Tai miksi itken kun äiti sanoo, että voisihan nuo pyykit viedä pyykkiin asti eikä jättää lojumaan tuohon. Nehän ovat täysin arkipäiväisiä huomautuksia. Minulle ne ovat kuin maailmanloppu.

Nyt alan ymmärtää miksi. Samasta syystä tuntuu, etten ansaitse ystäviäni tai ketään muutakaan. Koska sisälleni on pesiytynyt ajatus siitä, että minun kuuluisi olla näkymätön. Ettei minulla ole oikeutta olla olemassa. Että olen arvoton ja riittämätön. Etten osaa tehdä mitään oikein.

Aivan kuin olisin päättänyt, ettei minun kuuluisi olla olemassa. Että en tuo muuta kuin harmia ympärilläni oleville ihmisille ja rumuutta koko maailman silmiin. Kuin jokainen ihminen olisi minun yläpuolellani.

Konkreettisena esimerkkinä olin toissapäivänä lenkillä keskustassa, kun vastaani tuli minua kiusannut poika ja eräs tyttö. Ajattelin heti, että miksi tulin, en saisi olla täällä, minun pitäisi istua huoneessani ja olla näkymätön. Minun ei pitäisi olla täällä. Tunsin häpeää.

Minä katoan, ethän sinä voi nähdä kun en koskaan ollut näkyvä. Nyt minä sulaudun lopullisesti seinään, en halua enää että minuun sattuu.

Poika, johon minulla kenties on jonkinlaisia tunteita tuli uniini. Painajaisiini. Kerroin hänelle tunteistani. Hän haukkui minut. Kasvotusten. Pataluhaksi. Nyt en voi katsoa poikaa enää senkään vertaa silmiin. Kuin hän tietäisi. Vaikkei hän voi tietää.

Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.

Lähde: Södergran, Edith 1929: Levottomia unia: runoja. Suomentanut Uuno Kailas.

Hyvää yötä.

Ja antakaa anteeksi.

~Perhonen~