Hei kaikille.

Koeviikko tuli ja meni. Kokeet menivät vähän niin ja näin. En usko, että numerot ovat kovinkaan upeita. Uskonnosta tuli seiska...  Tuntuu merkityksettömältä päntätä ja lukea. Huonolta vitsiltä, kun on itse sairas ja pitäis pelastaa oma mielensä ihan ensimmäisenä.

Puhuimme terveystiedossa siitä, että ihminen voi olla myös henkisesti sairas. Kun kysyttiin, mitä terveyteen kuuluu, kaikki keksivät nämä perinteiset: liikunta, uni, ruoka ja monia fyysisiä sairauksia kuten diabetes, migreeni, yms. Minä sanoin masennus. Paniikkihäiriö. Distressi. Hah. Voin kuvitella miten ihmiset katsoivat. Ei sitä musta niin selvästi päälle nää, uskokaa pois.

Myös sosiaaliset suhteet kuuluvat terveyteen. Ilmankos mulla ne on päin persusta. Koska en mä ole terve. Olen sosiaalisesti aika eristäytynyt siihen tuttuun piirin ihmisiä. Viime aikoina olen yrittänyt tutustua uuteen piiriini lukiossa, jotka kaikki ovat samalla lailla eristäytyneitä (ei läheskään yhtä pahasti kuin minä, mutta vähän) ja olen huomannut, että en ihmiset on mukavia. Haluaisin tutustua paremmin. En vaan joka päivä jaksa, ja se karkottaa ne ihmiset luultavasti pois, sillä ei olla tunnettu kauaa. Ei ne ymmärrä, että en mä tarkoita pahaa sillä, että kuuntelen musiikkia ja viihdyn yksin.

Mietin melko usein, vaikka mulla on nyt tosi hyviä viikkoja ollut, että paranenko mä koskaan? Miten kenestäkään, joka on näin riekaleina voi koskaan tulla eheää, kokonaista, iloista ihmistä? Jotenkin vaikeaa kuvitella.

En osaa päästää irti menneestä. En niistä sanoista tai teoista. Mitä mulla olisi ilman niitä? Olisinko mä enää mitään, jos en kokisi tätä kipua ja vihaa? Olisin tyhjät kuoret.

Haluanko mä siis oikeasti parantua?

Se on varmaa, etten halua koskaan, koskaan unohtaa niitä sanoja. Ne kantaa mua. Kannustaa ja opettaa siitä, miten julmia ihmiset  voivat toisilleen olla. Mutta haluaisin oppia menemään niiden yli, ja muuttaa kuvaa itsestäni. Nyt, jos joku pyytäisi minua kuvailemaan itseäni ulkonäöllisesti, ei tulisi kovinkaan kaunista tekstiä. Etenkään, jos pitäisi kuvailla itseään niin kuin kuvittelee muiden itsensä näkevän.

21.2. on seuraava psykologin aika.

En tiedä yhtään mitä kertoa. Kaikki tuntuu melkolailla turhalta. Mitä väliä sillä on, mitä mä puhun sille? Miten se auttaa mua?

Puhuin viimeksi siitä, etten ole varma, onko psykologi käynnit mulle hyväksi vai ei. Ja se psykologi ymmärsi. Olisi paljon helpompi painaa kaikki pois, sinne mistä ne pintaan pulpahtivatkin. Ei välttämättä olisi pakko koskaan käsitellä niitä.

Musta kuitenkin tuntuu, että jos mä en tee tätä nyt, mä en jaksais kovinkaan paljon kauemmin. Lopulta tää ahdistus, pelko ja viha murskais mut.

~Perhonen~