Kaks askelta taakse, yks askel eteen. Eteen, taakse, taakse, eteen...

Hei rakkaat.

Haluaisin sanoa teille, että kaikki on hyvin. Että elämä hymyilee, aurinko paistaa ja mulla on kevyempi olo. Ei ole. 

Mulla vaihtuu ehkä lääkitys.. Epäillään, että mulla voisi olla maanisdepressiivisyys taipumusta, eli mulla on kausia mutten silti sairasta kaksisuuntaista mielihäiriötä. Ne pohtii nyt siellä, et jos ne antais mulle jotain tasoittavia lääkkeitä, että en menis niin laidasta laitaan. En tiedä. Ahdistaa koko lääkkeet.

Oli ihana jutella yhden parhaimman ystävän kanssa. Oli niin ikävä ja saatiin puhuttua monista asioista, joista halusinkin puhua. Halusin olla varma, halusin sanoa joitain sanoja ääneen ja se helpotti. Tajusin, että se on oikeasti muuttunut niin paljon siitä, mitä se ennen oli. Tajusin, että se on mulle kamalan rakas ja tärkeä ihminen. Se lämpö tuntuu mussa yhä. Haluaisin vielä sanoa sen sille.. Kunnolla. Että rakastan sitä, enkä halua päästää irti.

Olen miettinyt paljon tulevaisuutta, sillä sain kuulla että mun äiti kävi meediolla jokin aika sitten. Itse uskon vakaasti rajatieteisiin ja olen kiinnostunut niistä. Menenkin synttärilahjaksi käymään meediolla, samalla kuin äiti kävi. 

Suurin kysymys, johon haluan vastauksen, on ehkä typerin, lapsellisin ja naurettavin, mutta silti tärkein.

Onko mulla tulevaisuutta?

Mä haluaisin vastauksen. Mä haluan tietää, vaikka se pelottaa. Vaikka mä eläisin eteenpäin, niinkuin olen päättänyt tehdä (heikoista päivistä huolimatta), onko mulla tulevaisuutta, jota varten elää?

Saanko mä koskaan olla onnellinen?

Lisäksi haluan kysyä mulle rakkaista ihmisistä. Totta kai. Ne on osa mun elämää, ja jos niillä menee hyvin, helpottaa se munkin oloa ja toisin päin. Me eletään yhdessä, kuljetaan käsi toisen kädessä.

Mä yritän keskittyä, tarrautua ja roikkua positiivisissa asioissa. Niitä on olemassa. Mä en pilaa niitä tällä mun masennuksella. Mä pystyn keskittymään tähän.

Mä en kirjoita negatiivisia asioita. 

Vaikka ehkä haluaisin, mutta ne olisivat todellisia jos sanon ne ääneen. Näin ne pysyy poissa edes hetken.

Mä pystyn tähän.

Mä hengitän syvään, sisään ja ulos.

Pelasta mut, jos voit.

 

Hämäryys huoneen lattialla,

katossa tähtitaivas on vaiennut ja minä 

olen kuollut.

Hiljaisuus raivoaa minussa,

sano nyt saatana jotain,

se nyyhkyttää,

ota kiinni elämästä tai anna,

elämä niille jotka sen ansaitsevat.

Kipu on tuttua,

pehmeys tuntuu vieraalta,

niin kylmältä vasten huuliani,

terä ranteella on lämmin.

Sä et pysty, kykene,

sinä laiska paskiainen, huudat,

niinhän se on,

en pyristele vastaan,

niinhän se on.

Viillä siihen, viillä, se on ohi,

kuin valkovuokon kukinta keväisin,

se lipuu ohi pilven lailla,

eikä kukaan huomannut mitään.