Hei rakkaat.

Olen nyt useamman kerran avannut tämän ikkunan, että saisin kirjoitettua ja ihan yhtä monta kertaa sulkenut sen. Mutta jospa nyt sitten saisin vihdoin jotain sanoja ylös.

Terapia tosiaan loppui. Siinä se. Kolme vuotta.

Luin kirjoituksiani neljän vuoden takaa, kolmen vuoden takaa, kahden vuoden takaa ja vuoden takaa. Näihin samoihin aikoihin. Ja eihän se ollut mitenkään kovin iloista luettavaa. Hyvin synkkää. Pimeää. Pelottavaa. Ahdistavaa. 

 

"Kun ei mikään tunnu miltään. Mua ahdistaa koko ajan. Oon menossa huomenna M:lle näkeen kaikkia ja mua AHDISTAA se. Mua pelottaa, etten oo sellanen kun ne haluais. Mua pelottaa, että mun vatsa menee sekaisin. Mua pelottaa,että alan itkeä.
 Kun menen kouluun, mua ahdistaa, että ois ryhmätyö. Että joku kysyis, mikä mulla on. Mitä mulle kuuluu. Että alkaisin itkeä.
Kotona mua ahdistaa kun iskä juo, enkä saa kerrottua sille vaikka haluaisin. Äiti on vitun itsekäs, eikä auta mua vaikka lupas. Kaikki vaan vittu valittaa koko ajan mulle kaikesta ja pelkään, että alan huutaa tai vaihtoehtoisesti vollottaa, jolloin puheesta ei tuu mitään."

 

Tuossa on pätkä kirjoituksestani neljän vuoden takaa. En oikein osaa sanoa siihen mitään. Siinä on kaikki. Se tunne, kun maailmassa ei ole mitään. Kun se helpoin tie ulos on kuolla. Kun se tuntuu ainoalle vaihtoehdolle.

 

 

Tekstissä lukee vapaasti suomennettuna: "He väittivät, että itsemurha oli kuolinsyy ja he pudistelivat päätään, koska eivät voinen ymmärtää, miksi joku tahtoisi niin kovasti kuolla. Vähän he tiesivät, sillä tämä ihminen oli ollut kuollut jo kauan aikaa ja itsemurha oli vain tapa päästä eroon jätteestä, joka oli jäänyt jälkeen."

On vaikea kuvailla sitä, miten tuntuu, että on kuollut, vaikka sydän lyö ja hengität. Tuntuu, että olet kuollut. Mennyt. Lähtenyt. Ja silti sä vaan olet siinä. Eikä muut nää, miten sä olet kuollut jo aikaa sitten.

Mä en uskonut, että heräisin eloon enää koskaan. Mä uskoin että tämä on tässä.

Ja silti, jotenkin ihmeen kaupalla, mä olen elossa. Mä olen oikeasti elossa. Mä en vain hengitä. Mä en ole pelkkä kuori joka herää aamuisin, koska on pakko.

 

 

En tiedä, onko juuri nyt enempää kirjoitettavaa.

Olette rakkaita.

Eteenpäin.

 

~Perhonen~