Hei rakkaat.

Katselin tuossa postauksia viime vuosilta, näihin samoihin aikoihin.

Siellä oli postauksia myös viiltelystä. Mä...

Mua hävettää ne jäljet. Mun käsissä, reisissä, nilkassa.. Ei kukaan huomaa esimerkiksi käsien arpien olevan viiltelystä. Mutta reisissä on viiltoja vierekkäin. Ei semmoisia tule vahingossa. Ne ei haalistu. Ne on. Ne on siinä.

Kun meditoin yhtenä iltana, kuuntelin enkelimeditaationauhaa. Mä tunsin enkelin mun luona. Ja se enkeli laski kätensä niille arville. Tunsin lämmön. Säpsähdin hereille. Lämpö hälveni.

Sen jälkeen olen katsellut arpia ja miettinyt, miten voin mennä uimahalliin tai rannalle. Miten mä voisin koskaan selittää ihmisille niin, että he ymmärtäisivät? Ei kukaan ymmärrä.

Se kipu, se viha, se ahdistus. Kaikki kohdistuu itseen, sä vihaat itseäsi niin paljon. Niin paljon. Jotkut vahingoittaa itseään tupakoimalla, juomalla, käyttämällä huumeita, harrastamalla irtosuhteita... Mä viiltelin. 

 

Onneksi, onneksi mulla on nyt parempi olo.

Mä olen onnellinen.

 

Olette rakkaita.

"Hold me now, ´til the fear is leaving. I will not give up, I want to see a new sunrise."

~Perhonen~