Hei rakkaat.

Sanoin viimeksi terapiassa, että välttelen kipeitä asioita. Mun pitäisi valita toinen tie ja kohdata ne, mutta... Viime aikoina on ollut hankalaa, kuten kerroin aiemmin jo. Uniongelmia ja kohtauksia. Viime yönä sain nukuttua seitsemän tuntia. Olin niin onnellinen, mutta olisin halunnut jäädä sänkyyn silti. Mikään unimäärä ei riitä poistamaan tätä henkistä väsymystä.

Pää hajoaa. Lintsailen koulusta, valehtelen, olen vaan väsynyt ja väsynyt ja väsynyt.

Helpotan oloa syömällä, polttamalla tupakkaa tai viiltelemällä. Edelliset jäljet on vielä ja sitä edelliset. Ei enempää, mä pyydän, ei enempää.

Mä puhun asioista yks kerrallaan, niistä kipeistä, alkaen H:sta, mun ystävästä niin monen vuoden ajalta... Sattuu ajatus, että pitäis puhua siitä, mitä mein välillä on ollut. Viis vuotta sitten kaikki muuttui. Se sattuu vieläkin niin saatanasti, että tulee nytkin itku kun ajattelen sitä. Mä en halua puhua siitä. Mä en halua muistaa...

Mutta on pakko, jotta pääsee eteenpäin. Jotta jaksaa. 

Jottei enää tarvitse puhua.