540 KATSOJAA TÄNÄÄN.

Herraisä. Apua. Kiitos. Mä vaan itselleni terapiaa kirjoitan tänne, tunteita auki ja vau.. Oh. Tervetuloa. Tulkaa uudelleenkin. :) Ja kommentointi on aina loistavaa, kiitos Terppa ja Tero.

Ohhoh.

Noniin.

Hei kaikki rakkaat; uudet, vieraat ja tutut. 

Hmm.. Tänään on ollut vähän helpompi olo. Puhuin paljon terapeutille siitä, miten äidin käytös vituttaa ja ahdistaa ja pelottaa mua. Kun musta tuntuu välillä, että mä olen se aikuinen tässä perheessä, joka huolehtii asioista. Siis.. En tiedä. Ehkä mä itse otan liikaa sitä roolia, että olen äitihahmo ja kanaemo ja vaikka mitä. Koska mä olen sellainen. Olen aina ollut. Pientä pitää puolustaa ja sitä rataa.

Yritän nyt oikeasti kirjoittaa teille, miltä musta tuntuu, enkä vaan lätki niitä kuvia tähän.

Mm... Nukkuminen on vaikeaa. Elämä on vaikeaa (no shit). 

Ja kaikki tietää, että elämä on välillä vaikeaa. Joillekin se "vaikea" on sitä, kun korkokenkiä ei ole oikean kokoisia. Joillekin "vaikea" on sitä, että haluaisi joka päivä hypätä junan alle. "Vaikea" tarkoittaa jokaiselle eri asiaa, enkä mä arvostele ketään. Elämät on erilaisia. Se on fakta. Mutta kukaan ei selviä maailmasta ilman jonkinasteisia vastoinkäymisiä.

Mun mielestä tärkeintä on se, miten vastoinkäymisiä käsittelee. Mä en ole siinä hyvä. En ollenkaan. Kaikki on aina mun syy, ja sätin itseäni vuosia eteenpäin. Mutta mä opettelen. Mä opettelen koko ajan, että vastoinkäymiset on jokaisen arkea, ne tulee ja menee, mutta niiden ei saa antaa hallita elämää.

Voi kun pystyis siihen joku päivä...

'

Viettäkää mukava viikonloppu. Pysykää turvassa.

Mä ajattelin pysyä kaukana veitsistä, teroittimista ja luoja ties mistä kaikesta, mitä voi käyttää siihen, mikä mun päässä kummittelee koko ajan. Joka hetki.

Ja mä ajattelin pysyä kaukana junaradasta myös. Älkää huoliko.

Rakkaudella,

Perhonen