Hei rakkaat.

Ensimmäistä kertaa hetkeen haluaisin todella, todella paljon satuttaa itseäni. Ja niin mä tavallaan teinkin kun sain ahmimiskohtauksen. Sen jälkeen tupakalla mulla oli niin paha olla. Tukala olla. Mietin oksentamista. Koko päivän olen miettinyt terään tarttumista. Miksen saisi olla itsekäs ja tehdä sitä, muista ihmisistä välittämättä? Miksen mä voi tehdä juuri niin kuin musta tuntuu, kun ei kukaan muukaan piittaa mun tunteista?

Mutta sen sijaan mä päätin tulla tänne ja kirjoittaa sen auki. Koska niin mä olen päässyt eteenpäin ennenkin. Mä olen vahvempi nyt ja sitä mä hoen itselleni joka ikinen päivä, kun tuntuu pahalle. Että mä olen vahvempi kuin ennen. Ja mä tiedän, että se on totta. 

Silti se paska fiilis aina yllättää, miten syvälle voi vajota. Mä en tiedä. Jotenkin tuntuu että olen välitilassa. En ihan vielä osaa suhtautua kipuun, ahdistukseen, suruun, masennukseen ja pettymyksiin niin kuin terve ihminen. Mutten kuitenkaan ole se masentunut minä, joka.. Tai en mä tiedä. Mä palaisin sinne jos antaisin periksi. Jos antaisin periksi halulle jäädä sängyn pohjalle piiloon maailmalta. Se on niin kovin liukas ja jyrkkä, se pudotus takaisin pimeään.

Tai siltä musta ainakin tuntuu.

Tänään en usko, että kukaan huomasi, että itkin koko viime illan. Yön. Aamun. Itkin vaan ja itkin. Kunnes tuntui, että mä kuivun kasaan. Aina kun tuntui, että nyt multa loppuivat kyyneleet, ne tulivat valtoimenaan uudelleen. Ja uudelleen.

Sitten hengitin syvään, katsoin peilin edessä itseäni ja hymyilin. Pakonomaisesti. Pesin kasvoni ja meikkasin. Peitin silmäpussit ja turvotuksen meikin alle. Kaikki on hyvin. Kaikki on niin helvetin hyvin. Kaikki uskokaa, kun mä sanon, ettei mulla ole hätää.

Mä en löydä sanoja. Olisi niin paljon sanottavaa. Eri ihmisille.

Miksi mun onni on joltain pois? Huomasin yhtäkkiä, että niitä tosi ystäviä on yllättävän vähän. Niitä, jotka haluaa mulle pelkkää hyvää ja toivoo, että olisin onnellinen.

Nyt mä tiedän, että on ihmisiä, joille on ok jos olen onnellinen. Kunhan en onnellisempi kuin he. Kunhan mulla menee vähän huonommin kuin heillä. Kunhan en nyt liian onnellinen. Kokonaan onnellinen.

Mutta ehkä ne ihmiset eivät ymmärrä, ettei kukaan ole koskaan kokonaan onnellinen. Täysin. 

Ehkä he eivät ymmärrä, että mun onni ei ole heiltä pois.

En tiedä.

Ja mä tiedän, että ne ihmiset hymyilee hiljaa onnessaan, kun mun kupla puhkeaa. Että mitäs mä sanoin. 

Voin sanoa, että kupla on puhjennut. Olkaa onnellisia. Edes siitä.

Pikkuisen vahingoniloisia. 

Mä en löydä sanoja.

Ja yhä edelleen ainut ajatus mun päässä on se, että haen ne terät. Että päätän tän kaiken. Koska mäkin haluan olla itsekäs paska. Olla piittaamatta siitä, miltä muista tuntuu.

Mutta mä en pysty. Koska mä ajattelen aina muita. Ihan aina.

Koska mä en osaa. Mä en osaa vain olla ajattelematta.

En osaa olla itsekäs paska.

Vaikka haluaisin. Välillä todella haluaisin.