Ajatus kiertää kehää.

 

 

Veitsi ja lämmin iho. Ihon alla kuohuva veri.

Jos ihan vähän.. Ei kenenkään tarvitse tietää. Se on oma pikku salaisuuteni.

Mähän olen kunnossa. Parempaan päin menossa.

Ei mulle enää tule näitä ajatuksia.

Tuleepas. Älä puhu paskaa.

Sinä tyhmä,saamaton, laiska, turha, ahdistunut ihmisraunio. Olet pettymys kaikille.

En mä ole. Enhän?

Paranenhan mä tästä? Tuleehan mun elämästä oikeasti jotain?

Tuleehan musta jotain?

 

 

Ehkä se tästä. Hymyä ja eteenpäin.

Mä en halua viillellä. Mä haluan viillellä. Mä en halua viillellä.

Vaikea sanoa, kumpi puoli mussa voittaa tänään.

Välillä vaan toivoisi, ettei tarvitsisi taistella niin paljon.

Ketä varten mä taistelen?

Miksen anna vaan periksi?

Itseäni varten.

Koska viiltely _ei_ auta. Se ei ratkaise mitään. Se vaan tuhoaa.

Ja mä tiedän sen.

 

Ehkä tänään valo voittaa taas pimeän mun pään sisällä.

Koska loppujen lopuksi ihminen, joka haluaisi oppia rakastamaan itseään, ei voi viillellä. Siinä satuttaa ja tuhoaa kokonaisuutta, vahingoittaa itseään. 

Mä en tarvitse viiltelyä.

Mä ansaitsen jotain parempaa.

Pakko pitää siitä ajatuksesta kiinni.

 

Rakkaudella,

Perhonen